Riemukkain halauksin aloittivat "semskat"
tapaamisensa ja muistelonsa

Heinolan seminaarimiljöö on levännyt ruususen unessa vuosikymmeniä. Ohikulkijoiden katseet etsivät jatkuvasti turhaan elämää keskellä kansallista kaupunkipuistoa olevaan historialliseen kulttuurimiljööseen. Heinolalaiset odottavat uusilta omistajilta pikaisia ja viisaita ratkaisuja toiminnan jatkuvuudelle.

Seminaarissa opiskelleet eivät kuitenkaan ole unohtaneet opinahjoaan. Joka kevät kirmaa Heinolaan – kuin silloin ennen –  eri vuosiluokkien opiskelijoita kokemaan edes ohi kiitävä hetki kaipaamaallaan alueella.

Seminaarissa eletyt opiskeluvuodet ovat olleet monille nuorille elämän parhaat kasvun vuodet. Tiiviissä opiskeluyhteisössä syntyneet elämänikäiset ystävyyssuhteet vaativat hoitoa. Hoidon paikkoja ovat luokkakokoukset. Eräät vuosikurssit kokoontuvat Heinolassa jopa joka vuosi 20. elokuuta, seminaarin uuden lukuvuoden alkamispäivänä.

Tämän kevään ensimmäiseen luokkakokoukseen saapuivat keväällä 1962 valmistuneet opettajat. Yhteenkuuluvuuden ja tapaamisen riemu oli kaikilla seminaarin pihaan saapuneilla. Seminaarimuistelot alkoivat jo heti ensihalausten aikana. Kaikkiaan oli koolla lähes 30 entisopiskelijaa. Luokkakokouksen oli kutsunut koolle samana keväänä opettajaksi valmistunut heinolalainen Mauno Kuusela.

Jottei luokkakuva unohtuisi, se otettiin heti aluksi tavan mukaan seminaarin portailla. Kevään 1962 luokkakuvan mukaisesti asetuttiin tämän hetken potrettiin. Nyt ilman ruusuja, mutta sama onnellisuus kasvoilla 56 vuoden jälkeen edellisestä kuvaushetkestä.

Päärakennukseen sisälle mentäessä tunnelma tuntui oudolta ja tyhjältä. Mutta kaikki ennen ollut tulvahti heti mieleen: tässä oli se, tässä oli sitä. Jotakin kuitenkin oli tallella, se Heinolan henki, seminaarin henki leijui kaikkialla.

Juhlasaliin tultaessa tuntui jo olo juhlalliselta; avaruus, urut, näyttämö… Täällä me seisoimme aamuhartauksissa, harrastimme, juhlimme arvokkaissa puitteissa…

Juhlasalissa viivyttiin pari tuntia. Iloittiin yhdessäolosta. Muistettiin joukosta poisnukkuneita, käytettiin puheenvuoroja, luettiin runoja. Salissa kaikui myös suvivirsi entiseen tapaan urkujen säestyksellä. Sama virsi oli lähettänyt heidät kentälle suorittamaan unelma-ammattiaan. Heinolassa oli kokoonnuttu viimeksi vuonna 1982. Oli jo aika olla täällä.

Vuoden 1972 jälkeen Heinola-Seuran puheenjohtaja Kalevi Peltola, seminaarin kävelevä muistomerkki, on saanut kutsun moniin luokkakokouksiin, ainoana Heinolassa asuvana seminaarin opettajana. Tässäkin tilaisuudessa hän oli kertomassa, mitä on tapahtunut seminaarille heidän lähtönsä jälkeen:

”Se surettaa eniten, ettei nykyinen sukupolvi Heinolassa enää tiedä, mitä merkitsi Heinolan seminaarin toiminta 73 vuoden aikana Heinolalle. Uuden harjoituskoulun poistuminen kaupunkikuvasta oli menetys seminaarimiljöölle. Ilon aiheena vanhan Harakkalan rakentuminen Heinolan musiikkikouluksi, soivaksi taloksi, seminaarin musiikkityön jatkajaksi.

Heinolan kurssikeskuksen aika oli toiminnallisesti tärkeää aikaa. Kurssikeskus koulutti onnistuneesti virkamiehet ja opettajat uuteen peruskouluun. Koulutuksessa kävi vuosittain yli kymmenen tuhatta kurssilaista…”

Vuosiluokan 1962 luokkakokous jatkui päiväkahveilla Siltasaaressa. Sitten siirryttiin Konsuliin viettämään juhlakokousta. Seuraavana päivänä esittäytyi Jyränkölän laaja setlementtityö ja Heinolan kansalaisopiston toiminta. Kyllä kelpasi esitellä Mauno Kuuselan viimeistä työpaikkaansa.

Seuraava vuosiluokka, vuonna 1968 valmistuneita, saapuu Heinolaan toukokuun lopussa viettämään valmistumisensa 50-vuotisjuhlaa.

Eri puolilla Suomea sijainneiden 13 seminaarin toiminta lakkautettiin ja opettajainkoulutus siirrettiin yliopistojen tehtäväksi vuoden 1971 opettajankoulutuslailla. Huhtikuussa 1899 perustamisluvan saanut Heinolan seminaarin toiminta loppui viimeisenä keväällä 1972. Seminaari antoi 73 toimintavuotensa aikana valtuutuksen opettajan virkaan 3 350 nuorelle.

Seminaari oli tärkeä vaikuttaja Heinolan suhdetoiminnassa. Kylpyläkaupunkina laajalti tunnetulle Heinolalle se loi myös arvostetun koulukaupungin maineen. Seminaarin merkitys pikkukaupungille oli tärkeämpi kuin yliopistojen merkitys suuremmille kaupungeille.

Teksti ja kuvat: Kalevi Peltola
Tekstin ja kuvien editointi sekä sivunvalmistus: Arto Sakari Korpinen