|
|
|
Kuva Heinolan näyttelystä: Kalevi Peltola
Sirpa Juuti:
PUKUJA JUHLAAN
Dorrit von Fieandtin juhlapukuja vuosikymmenten varrelta
Dorrit von Fieandt on nyt hyvin ajankohtainen. Hänen keramiikkatuotantoaan esittelevä suuri retrospektiivinen näyttely on esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa syyskuun alkuun asti.
Heinolan kaupunginmuseo täydentää kuvaa taiteilijasta esittelemällä hänen käyttämiään juhlapukuja vuosikymmenten varrelta. Nelisenkymmentä pukua kertoo sekä muodin muutoksista että taiteilijan omista näkemyksistä ja mieltymyksistä. Kokoelma on ainutlaatuinen kurkistus juhlapukeutumisen lähihistoriaan ja samalla taiteilijan elämään edustustilaisuuksissa tai perhejuhlissa.
Hehkuvien kukkien lisäksi puvuista löytyy vaikutteita maailmalta, elokuvien henkeä ja ripaus keskeisten muotitaiteilijoiden kädenjälkeä. Ennen kaikkea puvut kertovat kantajastaan, onhan suuri osa niistä Dorrit von Fieandtin suunnittelemia. Kulloinenkin kansainvälinen muoti on innoittanut taiteilijaa.
Esimerkiksi Christian Diorin lanseeraama New Look ampiaisvyötäröineen ja leveine helmoineen inspiroi 1950-luvulla von Fieandtia. Erilaiset etniset sävyt, kuten espanjalaisuus ja itämaisuus, näkyvät useissa juhlapuvuissa. Ranskalaisen Leonard -muotitalon kukka-aiheiset painokuviot viehättävät edelleen taiteilijan silmää.
Dorrit von Fieandt teetti useimmat pukunsa Helsingin ompelijoilla ja nautti puvun teon eri vaiheista, materiaalin valinnasta alkaen. Joskus puku valmistui pienessä ompelimossa, toisinaan taas suuremmassa ateljeessa. Muutama puvuista on Maire Virkkusen ateljeen käsialaa, suurin osa tehtiin Boutique de Bulevardissa, 1970-luvulla Ateljé Anja Ruohola toteutti mm. taitavaa kirjontatyötä vaatineet kaftaanit. Viimeiset 15 vuotta Dorrit von Fieandt on ompeluttanut pukunsa Leena Täublerin omistamassa City-Modessa. Osa puvuista tai niiden kankaista on hankittu lukuisilla ulkomaanmatkoilla.
On ainutlaatuista, että pukukokoelma on säilynyt ja että se nyt on nähtävillä..
Helsingin muotisalongit
Muotisalonkien eksklusiivisuuteen kuului toiminta katutason yläpuolella lukittujen ovien takana. Niihin ei piipahdettu ohimennen, vaan tilattiin aika kuten ranskalaisissa salongeissa.
Omistajien erilaisista taustoista ja persoonallisuuksista huolimatta salonkien toiminnassa oli yhteisiä piirteitä. Kaikissa suunnittelija tapasi henkilökohtaisesti asiakkaansa ja loi juuri tälle ainutkertaisen vaatteen. Pienen maan seurapiireihin ei tehty useita kappaleita samaa mallia. Useimmat suunnittelijat keskittyivät asiakaspalveluun ja materiaalihankintoihin, mikä vei aikaa. Siksi työvaiheet jaettiin yhden tai useamman leikkaajan, ompelijoiden, räätäleiden, harjoittelijoiden ja aputyttöjen kesken.
Mahdollisimman pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen riennettiin Pariisiin hakemaan vaikutteita ja ostamaan kankaita. Etenkin 1950-luvulla pariisilaisissa muotitaloissa panostettiin näytöksiin, joissa esiteltyjä malleja ja niiden kaavoja oli mahdollista hankkia jopa kaukaiseen Suomeen.
Sisäänostajat joutuivat suorittamaan takuumaksun voidakseen osallistua uusien kokoelmien esittelytilaisuuksiin. Summa hyvitettiin heidän tekemiensä ostosten hinnasta. Heillä oli kaksi vaihtoehtoa, ostaa valmis vaate tai kaavat ja tarkat ohjeet siitä, mistä kankaasta vaate tuli tehdä. Kummassakin tapauksessa puvusta tehtiin myöhemmin jäljennöksiä, joita joskus sanottiin alkuperäiskopioiksi. Ne olivat parhaimmillaan hyvin kalliita. Kaavojen pohjalta tehtiin sen sijaan yleensä tuhansia vaatteita.
Käsinkirjotut puvut olivat ateljeetyötä parhaimmillaan. Niissä loistavat materiaalit liittyvät taitavaan käsityöhön näyttävimmällä tavalla. Sitä mukaa kun materiaalien saanti sodan jälkeen kohentui, myös kirjonta mannermaistui. Paljetit, mitä monimuotoisimmat lasihelmet ja helmijäljitelmät sekä kimaltavat kristallit koristivat varsinkin iltapukuja.
Haute couturen vuosikymmen, 1950-luku
Muotia leimasi 1950-luvulla naisellisuus ja eleganssi. Asun yleisilme oli huoliteltu asusteita, kampausta ja make-upia myöten. Vuosikymmenen alussa monista asioista oli vielä puutetta, kankaistakin. Pula hellitti vähitellen ja yhteydet ulkomaailmaan paranivat ja vilkastuivat.
Viisikymmentäluku oli haute couturen viimeinen suuri vuosikymmen. Sitä ennen tai sen jälkeen ei nähty niin paljon itsenäisiä muotisuunnittelijoita (Fath, Givenchy, Dior, Balenciaga ym). Heidän merkityksensä paisui niin suureksi, että he pystyivät ideoillaan vaikuttamaan suuren yleisön muotiin maailmanlaajuisesti.
Christian Dior (1905-57) loi maineensa ja vuosikymmenen johtoasemansa vuonna 1947 suunnittelemallaan New Lookilla. Muodista tuli muotia ja näytöksiin alkoi virrata paljon asiakkaita, etenkin Yhdysvalloista. Filmitähdet ja kuninkaalliset suuntasivat Diorille. Hän oli vallassa 11 vuotta ja esitteli niiden aikana 22 uutta linjaa, nosti ja laski hameen helmaa (joskin vain polven ja nilkan välillä), muovasi naisen vartaloa kahdeksikon tai H-, A- tai Y-kirjaimen muotoon ja piilotti sen lopulta säkkiin.
Sota-ajan ankeiden vaatteiden jälkeen naiset haaveilivat pehmeistä linjoista ja ylellisistä kankaista. Siksi he innostuivat new lookista, joka symboloi toiveikkuutta ja ylellisyyttä. Dior oli osunut ajan hermoon ja tavoittanut vuosikymmenen hengen, joka nyt ensimmäistä kertaa tuli lähes kaikkien ulottuville. Osaltaan siihen vaikutti uusien edullisempien kankaiden tulo markkinoille.
New Lookin ja sen pohjalta kehittyneiden linjojen tunnuspiirteitä olivat pehmeät, vinosti laskeutuvat hartiat, pyöreä lantio ja erittäin kapea vyötärö. Koruina käytettiin helmiä. Kengät olivat kapeat ja kärjistä suipot. Korot olivat keskimittaiset tai korkeat ja ajan mittaan yhä ohuemmat, kunnes niistä kehittyi piikkikorot. Hatuissa oli yleensä pieni matala kupu. Hattu kehittyi vähitellen ylös kammattuja hiuksia ympäröiväksi koristeeksi, jossa oli keimailevasti kukkia, sulkia tai huntu. Joskus hatun asemasta pidettiin leveää silkkistä päänauhaa.
Naisen ei sopinut mennä ulos ilman hattua ja käsineitä, hänen käsilaukkunsa oli kenkien kanssa samaa väriä, hän valitsi asusteisiin ja meikkiin samat värit, käytti korkeakorkoisia kenkiä ja nailonsukkia, pukeutui iltaisin pukuun, jossa oli avara pääntie, ja valitsi kankaan sen mukaan, mihin aikaan päivästä vaatetta käytti.
Suomalainen muoti seurasi linjojen leikkiä yleensä maltillisesti. Ranskalainen koristeellisuus ja perinteisestä poikkeava rohkeus eivät oikein sopineet suomalaisille. Koko 1950-luvun ajan naisten pukujen perusmalleihin kuuluivat hoikkauumaiset joko leveä- tai kapeahameiset mallit, mutta niiden ohella myös väljempi vyötärölinja oli kaiken aikaa mukana. Vaatteiden mallit myötäilivät yleensä selvästi ranskalaisen couturemuodin linjoja ja siluetteja, väljyyksiä ja helmanpituuksia.
1950-luvulla hameenhelman pituus oli paljon tärkeämpi muodin yksityiskohta kuin nykyään. Vaatteiden olkapäälinja oli siro ja kapea. Leningeissä käytettiin raglanleikkauksia ja yli olan kulkevia vedostettuja hihoja. Vaatteet olivat istuvia, vyötäröltä kapeaksi kurottuja, apukeinona metalliluilla tuetut liivit. Nailontylliä, -pitsiä ja -organzaa poimutettiin tai laskostettiin kymmeniä metrejä iltapukujen ballerinapituisiin tai lattiaan ulottuviin hameisiin.
Asuissa käytettiin laadukkaita kankaita aina kun se vain oli mahdollista. Lähes kaikki kankaat olivat ulkomaisia. Ne oli tuotettu Pariisista tai ostettu kangastukkujen kautta eurooppalaisilta kangasvalmistajilta. Iltapuvuissa ja juhlapuvuissa käytettiin näyttäviä käsinkirjailuja ja koristeluja. Iltapukukankaat olivat hohtavia satiineja, duchessekankaita, laadukkaita kreppejä, sifonkeja, tafteja, kreptusiineja. Kalleimmat atelierkankaat olivat silkkiä tai villaa.
Tilanteen mukainen asu oli pukeutumisessa tärkeä. Suomalaiset sanomalehdet julkaisivat 1950-luvulla muotia käsitteleviä kirjoituksia kenties enemmän kuin koskaan. Ne esittelivät kotimaan muotisalongit ja valmisvaatetuottajat, kangas- ja pukinemessut ja -näyttelyt sekä maailman muodin.
Valmisvaatteiden käytön lisääntymisestä huolimatta moni luotti vielä enemmän yksilöllisen käsityön laatuun. Vuosikymmen oli tasokkaiden muotisalonkien kulta-aikaa. Niiden omistajat kävivät säännöllisesti Pariisissa ja muissa muotikeskuksissa etsimässä ideoita ja ostamassa hienoimmat kankaat suoraan ranskalaisilta ja muilta eurooppalaisilta valmistajilta. Myös yksityisiä ompelijoita oli runsaasti.
1. Hääpuku, 1950
Duchesse-silkkikangas on ostettu Pariisista juuri ennen häitä. Dorrit von Fieandt, o. s. Flinckenberg vieraili silloin ensimmäistä kertaa Ranskassa. Puku on teetetty helsinkiläisessä ompelimossa. Pukuun kuului kapeahko helmaan asti ulottuva huntu, hopean värinen zirkoneilla ja helmillä koristettu diadeemi sekä kyynärvarteen ulottuvat hansikkaat. Puvun kaulusta on muutettu myöhemmin.
2. Iltapuku, 1950-luku
Duchesse-silkkiä. Ommeltu helsinkiläisessä ateljeessa. Puku valmistettiin von Fieandtin ensimmäisiin Ritarihuoneen tanssiaisiin. Sen kanssa pidettiin minkkistoolaa, pitkiä valkoisia käsineitä ja päässä Thordal-diadeemia.
3. Iltapuku, 1954
Silkkiä. Puku on kopio muotisuunnittelija Jacques Fathin mallista. Jacques Fath (1912-54) aloitti muotisuunnittelijana vuonna 1937. Fathin suosio elokuvapiireissä johti siihen, että arvovaltaiset muotilehdet aliarvostivat häntä pitkään, mutta arvostus kasvoi vähitellen 1940-luvun aikana. Hän ei piirtänyt pukuja, vaan laskosti kankaan suoraan mallin vartalolle korostaen usein mallin vyötäröä. Hänen puvuissaan oli aina säväkkyyttä ja kenties siksi niistä pitivät esim. esiintyvät taiteilijat, jotka halusivat herättää huomiota. Hänen mielestään muodin tuli olla eleganttia ja korostaa naisen eroottista hohtoa vailla rahvaanomaisuutta.
Fath ymmärsi toiminnan liikepuolen ja markkinoinnin merkityksen. Ensimmäisenä ranskalaisena hän suunnitteli valmisvaatemalliston 1947 Yhdysvaltain markkinoille. Fathilla ei ollut mitään sitä vastaan, että haute couture-vaatteiden rinnalla valmistettiin valmisvaatteita, tai että hän myi kaavojaan Voguessa jäljennettäväksi. Fathin ura katkesi varhain, vain 42-vuotiaana leukemiaan.
4. Tulppaanipuku, 1950-luvun puoliväli
Villasilkkidamastia. Puku on hankittu Rue de Rivolilla Pariisissa sijainneesta liikkeestä. Puvun kanssa on käytetty kukista ja harsosta koostuvaa päähinettä ja valkoisia lyhyitä hansikkaita. Tulppaani- tai pallohelma lanseerattiin Pariisissa ensimmäisen kerran jo 1950-luvun alussa, mutta sen varsinainen läpilyönti tapahtui vuosikymmenen puolivälissä. Idea on esiintynyt muotitalojen näytöksissä myöhemminkin, viimeksi vuosien 2006/07 mallistoissa.
5. Iltapuku, 1950-luku
Duchesse-silkkiä, helmassa paljettikoristelua. Ommeltu Maire Virkkusen ateljeessa Helsingissä. Pukuun kuuluu samasta kankaasta valmistettu pieni iltalaukku. Puvun kanssa on pidetty yksinkertaisia helmiä.
Muodin murroksen vuosikymmen, 1960-luku
Muodin merkitys joutui perusteelliseen mullistukseen 1960-luvulla. Perinteinen jako muodikkaisiin couturemalleihin ja valmisvaatekopioihin oli murenemassa. Kuusikymmentäluku oli minihameen, geometrian, popin ja op-taiteen, mustavalkoisen tai vaihtoehtoisesti kaikkien värien vuosikymmen, joka innoittui kukkaisliikkeestä, avaruudesta ja tieteiselokuvista.
Nuorisomuoti erkani voimakkaammin valtavirrasta kuin edellisellä vuosikymmenellä. Nuorison ostovoima ei jäänyt tuottajilta huomaamatta. "Nuorilla on meidän aikanamme myös pukeutumisessa tärkeä tehtävä uusien urien aukojana, muodin hyväksyjänä tai hylkääjänä." Tämä vaatetusteollisuuden edustajan vuonna 1960 julkituoma ajatus toteutui jo muutaman vuoden kuluttua.
Vuosikymmenen alku oli vielä rauhallista. Vaikutti siltä kuin haute couture olisi kyllästynyt linjoilla leikittelyyn ja jättänyt vaihtelut vähemmälle. Mallit pysyivät samanlaisina sesongista toiseen. Pukujen malleissa palattiin usein 1920-30-luvuille. Leikkauksissa käytettiin suoria linjoja ja esimerkiksi iltapuvut olivat takaa pidempiä kuin edestä.
Minimuodin aika alkoi 1960-luvun puolivälissä. Sen airuina toimivat Mary Quant ja André Courrèges. Suomessa etenkin varttuneemman ikäpolven ensireaktio oli "ei koskaan miniä". Tästä huolimatta kaikkien ikäluokkien naisten hameet lyhenivät 1960-luvulla jatkuvasti, kunnes ne hädin tuskin peittivät takamuksen. Vuonna 1965 Yves Saint Laurent suunnitteli kuuluisat suurten ruutujen kuvioimat Mondrian-vaikutteiset pukunsa.
Arkkitehtoninen ja taiteellinen olivat sanoja, jotka tuolloin toistuivat suomalaistenkin muotitoimittajien op- ja pop-pukujen kuvauksissa. Etniset aiheet alkoivat nousta muodin kuvaan samoihin aikoihin esim. Yves Saint Laurentin iltapukumallistoissa.
Lontoon ilmiö oli Mary Quant, josta Vogue oli kirjoittanut jo 1950-luvun lopulla tulevaisuuden lupauksena. Minihameissa ja lantiohousuissa, liivihameissa ja empirelinjaisissa pikkumekoissa oli samaan aikaan dekadenttia seksikkyyttä ja lapsenomaista viattomuutta. Quantin mukaan pukeutumisen oli oltava ennen kaikkea hauskaa ja vaivatonta.
Monet entiset tavat olivat turhia, kuten yhtenäiset asusteet, käsilaukut, hansikkaat ja hatut. Saappaat sopivat hyvin myös kesäpuvun kanssa käytettäviksi, eikä kesä- ja talvi- sen enempää kuin arki- ja juhlapukeutumisenkaan tarvinnut samalla lailla kuin ennen erota toisistaan. Housut sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Pariisin haute couturen asema horjui pahasti ja painopiste siirtyi Lontooseen. Kun Balenciaga vuonna 1968 vetäytyi syrjään, kirjoitettiin auringon laskeneen haute couturen taivaalta. Vain ne muotitaiteilijat menestyivät, jotka sopeutuivat kehitykseen ja pyörittivät omaa teollista suurtuotantoa. Valmisvaatteiden suosiminen saattoi myös suomalaiset muotisalongit vaikeuksiin. Monet lopettivat toimintansa 1960-luvulla tai niiden pitäjät keskittyivät piensarjoihin ja muuttivat ateljeensa boutiqueksi. Tuontivaatteiden osuus oli kasvamassa.
Nuorisomuodin edelläkävijäksi tuli Lontoo ja brittirock. Nuorisomuoti eriytyi 1960-luvulla omaksi kulttuurikseen. Muodin rakenteet, toimintaympäristöt ja vaatetuksen valmistusmuodot kokivat perusteellisen mullistuksen. Tekniset uudistukset kehittivät valmisvaateteollisuuden piiristä yhä suurempia massatuotteiden valmistajia. Pariisin haute couture ei ollut enää muodin ehdoton ohjenuora.
Muoti demokratisoitui kaikilla tasoilla. Nuorison vaikutuksesta muoti myös pirstoutui monella tasolla liikkuvaksi toisin kuin menneinä muodin diktatuurimaisen vallan aikoina. Innovatiiviset suunnittelijat ja pienet valmistajat erottautuivat pian omaksi ryhmäkseen. Se käänsi selkänsä koneellistetulle massatuotannolle ja palasi takaisin yksilölliseen, pienimuotoiseen valmistukseen, jossa käsin tekeminen edelleen oli arvossaan.
6. Cocktailpuku, 1960
Duchesse-silkkiä. Valmistettu Englannissa, takana lappu, jossa teksti Susan Small of London sekä NK:n logo. Puku on todennäköisesti ostettu Nordiska Kompanietin tavaratalosta (NK) Tukholmasta.
Susan Small oli valmisvaateliike, joka erikoistui ilta- ja juhlapukuihin. Sen perusti Leslie Carr Jones Lontooseen 1940-luvun alussa. Pukua on käytetty mm. Uuden Vuoden juhlissa Queen Elisabeth -aluksella matkalla Yhdysvaltoihin. Sen kanssa on pidetty siroja mustia kenkiä ja laukkua. Diorin vuonna 1948 esittelemä cocktailpuku osoittautui neronleimaukseksi. Se oli uusi vaatetyyppi, joka oli hienompi kuin iltapäiväpuku, mutta ei niin virallinen kuin iltapuku, koska se ei ulottunut lattiaan ja oli muutenkin muotoilultaan hillitympi. Cocktailpukua käytettiin monissa erilaisissa tilaisuuksissa, joskus jopa alkuillasta.
7. Juhlapuku, 1960
Silkkitaftia ja helmikirjontaa. Puvussa merkki G. G. Modell. Puku on ostettu Lontoosta Dorrit von Fieandtin apen Rainer von Fieandtin 70-vuotispäiville, joita vietettiin Teneriffalla. Dorrit von Fieandt on käyttänyt puvun kanssa kultafiligraanikorua.
8. Juhlapuku, 1965-67
Vuori oranssia silkkiä, pitsikankaassa mm. metallilankaa ja viskoosia. Kauluksessa ja hihansuissa kultalankapitsiä. Ommeltu Dorrit von Fieandtin suunnitteleman mallin mukaan Helsingissä. Puvun kanssa on käytetty kultakorua.
9. Iltatakki, 1965-68
Silkkisekoitetta. Valmistettu Sveitsissä (Beco-tuotemerkki).
10. Juhlapuku, 1968
Musta helmikirjailu silkille. Valmistettu Intiassa. Tuotemerkki Judith Ann Creations. Ostettu Los Angelesista. Malli on saanut voimakkaita vaikutteita 1920-luvun muodista.
Muodin siirtymäkausi, 1970-luku
Menneiden aikojen kertaukseen tai vieraiden kulttuuriainesten lainaukseen perustuva pukeutuminen, mikä leimasi 1970-lukua, oli muodissa siirtymäkauden ilmiö. Silloin ei syntynyt uutta, itsenäistä siluettia, vaan jatkettiin ja kehitettiin 1960-luvun trendejä ja pohjustettiin 1980-luvun muotia.
Muoti kehittyi vapaammaksi ja siinä näkyi aiempaa voimakkaampi vapaa-ajan pukeutumisen vaikutus. Pukeutumissäännöt romuttuivat lähes tyystin. Paksupohjaiset kengät ja mikrohousut, levenevät lahkeet ja polyesteripaidat, diskojen kimallus, punk, kaikkea kokeiltiin, heitettiin pois ja tarjottiin uudestaan.
Hameet olivat vuoden 1970 paikkeilla lyhyempiä kuin koskaan. Kohta syntyi kuitenkin vastareaktio, puolipitkä midihame. Hyvin lyhyet helmat jäivät muodista vuoteen 1975 mennessä. Tilalle tulivat polvimittaiset kello- ja laskoshameet. Nuoret suosivat täyspitkiä melko leveähelmaisia hameita.
Vuosikymmenen puolivälissä neulospuvut valtasivat markkinat hameiden ja mekkojen materiaalina. Housupuvuista tuli lopullisesti hienoissakin tilaisuuksissa hyväksytty naisten asu.
Jopa keskiluokka lämpeni hippimuodille, joka oli alkanut kapinana 1960-luvun loppupuolella. Psykedeelisten kuvioiden ja värien tilalle tuli hillitympi väripaletti ja talonpoikaiset tai etniset vaikutteet. Ehkä itämaisen loiston leviäminen haute couture - ateljeihin olikin kumarrus niille varakkaille arabinaisille, joista tuli öljykriisin (1973) jälkeen paitsi muotitalojen nälkäisimmät asiakkaat myös niiden pelastavat enkelit. Ilman heitä ja kaikenlaisten asusteiden lisensoinnin yleistymistä moni muotitalo olisi varmasti joutunut sulkemaan ovensa 1970-luvun taantuman aikana.
Vuosikymmen ei ollut haute couturen aikaa. Lyhytikäisiä trendejä nähtiin paljon. Pukeutumisen tottumuksia ja merkitystä tarkasteltiin kriittisesti monelta kannalta.
Maailma muuttui samaan suuntaan niin Pariisissa kuin Helsingissäkin. Ihmisten kulutustottumukset, pukeutumiskulttuuri ja käsityöhön perustuva työvoimavaltainen liiketoiminta joutuivat jo 1960-luvulla valmisvaateteollisuuden jalkoihin. Nuoret ostivat mieluummin merkkivaatteita uusista boutiqueista, elleivät sitten kieltäytyneet kokonaan hyvästä pukeutumisesta.
Muotisalonkien aika päättyi monien vaikeiden vaiheiden jälkeen 1970-luvun puolivälissä. Melkein kaikki helsinkiläiset muotisalongit toimivat yhden kantavan voiman, omistajan ja suunnittelijan varassa. Kun tämä järjestelmä ei enää toiminut, liikekään ei toiminut tai toimi kituliaasti. Suurin salonkien kuristaja oli markkinat vallannut valmisvaateteollisuus.
Vaikka salonkikulttuuri oli elänyt aikansa, salonkimuoti ei hävinnyt täydellisesti. Entisenlaisia salonkeja ei ole organisaatioina eikä tiloina olemassa, mutta uniikki muoti elää uusien muotitaiteilijoiden suunnitelmissa ja ompelijoiden käsityönä valmistamissa luomuksissa.
11. Juhlapuku, 1968
Silkkiä ja hopealureksia. Pukukangas on ostettu Kiotosta Japanista. Mallissa on vaikutteita perinteisistä intialaisista tunika-housuyhdistelmistä. Läpinäkyvyys kuului etnopukeutumisen tavoin 1960-luvun monipuoliseen muotivalikoimaan.
12. Juhlapuku, 1968
Puuvillapitsiä ja punaista kreppiä. Ommeltu Dorrit von Fieandtin suunnitteleman mallin mukaan Helsingissä. Noudattaa 1960-luvulla suosittua empirelinjaa.
13. Iltapuku, n. 1970
Silkkisamettia ja valkoista pitsiä. Ommeltu Dorrit von Fieandtin suunnitteleman mallin mukaan Ateljé Anja Ruoholassa Helsingissä. Puvun kanssa käytettiin korkeakorkoisia mustia mokkakenkiä. Puvun esikuvana ja innoittajana oli venäläisen Sergei Bondartchukin filmatisointi Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Elokuva sijoittuu Venäjälle empiren ja Napoleonin sotien aikaan 1810-luvun alkuun ja se voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin 1968. Puku on Dorrit von Fieandtin yllä Åke Hellmanin hänestä maalaamassa muotokuvassa.
14. Iltapuku, 1960-70-lukujen vaihde
Silkkisamettia. Dorrit von Fieandtin suunnittelema empirelinjainen juhlapuku.
Kuva Heinolan näyttelystä: Kalevi Peltola
|
|
