|
|
|
Illan taiteilijat esityksen jälkeen Heinolan taidemuseon ja WPK-talon pihapiirissä: vasemmalta kirjailija Inkeri Kilpinen, pianisti Ari Ismälä, sopraano Johanna Tuomi ja näyttelijä Arimo Haltsonen.
|
Inkeri Kilpisen puhe Eino Leino ja rakkaus -illassa 1. kesäkuuta 2008:
Johdatus Eino Leinon mielenmaisemaan
Rakkaat heinolalaiset ja kaikki tänne saapuneet!
Tehtäväkseni on annettu johdattaa teidät muutamin sanoin Eino Leinon mielenmaisemaan. Mutta ensiksi johdatan teidät kiitollisuuden tunteeseen niitä heinolalaisia kohtaan, jotka ovat edesauttaneet tämäniltaisen esityksen tuottamista Heinolaan – Heinola-Seuraan ja Heinolan museotoimeen.
Entisenä heinolalaisena tämä on lämmittänyt kovasti mieltäni. Sillä niin paljon heinolalainen olen, että olen käynyt yhden vuoden kouluakin tässä talossa ja juuri tässä WPK:n juhlasalissa. Pulpettini oli noin seitsemän metrin päässä tästä puhujakorokkeesta, jolla nyt seison. Nykyään se luokka, jota täällä kävin, olisi lukion ensimmäinen, silloin se oli oppikoulun kuudes.
Seurahuone kouluna
Mutta miten sitä koulua käytiin tässä talossa, joka oli silloin Seurahuone. Heinolaa pommitettiin vuonna 1941 juhannuksen jälkeisenä päivänä, vaikka maassa piti olla rauhantila. Koko keskikaupunki roihusi kuin jättimäinen juhannuskokko ja siinä paloi opinahjomme Heinolan Keskikoulun Jatkoluokat Kirkkokadun ja Torikadun kulmassa. Syksyllä kun koulun piti alkaa, ei siis ollut koulutaloa eikä juuri opettajiakaan, sillä melkein joka mies joka kynnelle kykeni, lähti puolustamaan maata. Sinne menivät isommat koulupojatkin ja osa tyttöjäkin lotta- ym. tehtäviin.
Mutta koulu piti saada alkamaan, sillä hyvä arki on paras lääke odottamattomissa ja vaikeissa oloissa. Niin Heinolan vaikuttajayksilöt panivat viisaat päänsä yhteen ja keksivät talveksi suljetun Seurahuoneen tähän tarkoitukseen. Kuudes luokka eli minun luokkani sai osakseen tämän suuren salin. Eivät ne kouluolot kovin ruusuisia ulkoisesti katsoen olleet.
Päiväkirjani 26.1.1942, siis 66 vuotta sitten, kertoo:
"Käymme koulua nykyään entisessä hotelli Seurahuoneessa, meidän luokka on sen suuressa salissa. Se on kylmä ja kalsea paikka. Tänä aamuna oli sisällä ennätyskylmyys + 4 C.
Meillä piti olla aamupäivällä aljaa, fyssaa ja suomea, mutta istuttuamme takit päällä ja kintaat käsissä ensimmäisen tunnin, päästettiin meidät pois ja käskettiin tulemaan uudelleen klo 11, jolloin VII-luokkalaiset lähtevät ruokatunnille ja me päästiin heidän luokkaansa, jossa oli lämmintä + 8 C.
Päästiin pois klo 13, jolloin seiskaluokkalaiset palasivat. Kun he lähtivät kotiin klo 16, päästiin taas heidän luokkaansa, jossa oltiin klo 16-18."
Että sellaista vuorolukua!
Mitä tämä kaikki kuuluu Eino Leinon mielenmaisemaan?
Sen verran se kuuluu, että tässä paikassa minun kiihkein rakkauteni Leinon runouteen syttyi.
Meillä oli keskikoulussa suomen kielen opettajana kuivahko nainen, lempinimeltään Ankka, jonka painopiste oli ollut lauseoppi. Me pilkoimme lauseita subjekteihin, predikaatteihin, objekteihin, adverbeihin ja adverbiaaleihin.
Hyvähän sekin oli, mutta täällä me saimme uuden suomen kielen opettajan, hurmaavan nuoren rouvan, maisteri Sanni Nuortin, jota me tytöt ihailimme hänen ihanien vaatteittensa takia, mutta myös siksi, että hän ohjasi kiinnostuksemme kirjallisuuden yläilmoihin. Nyt tunnit täyttyivät Juhani Ahon, Aleksis Kiven, Runebergin, Ilmari Kiannon ja Minna Canthin kirjoista.
Tietysti myös Eino Leinon, jonka runot olivat kuuluneet minun lukemisiini jo jonkin vuoden etupäässä kuvankauniin kirjastonhoitaja Irja Luiston ansiosta, joka oli vuosikaudet opastanut minua kirjojen maailmaan. Sanni Nuortin jälkeen suomen kielen ja historian opettajaksemme tuli nyt jo legendaksi muodostunut Veikko Ojala, jota hänen suuren vatsansa takia kutsuimme Mahaksi tai Mahamaikaksi.
Näiden kahden naisen ja yhden miehen innostava asenne ja tämä WPK:n huonetila näyttämönä on siis ollut Eino Leino-kiinnostukseni syntysija.
Hyvät ihmissuhteet ovat hedelmöittäneet elämääni myöhemminkin. Ne toivat esimerkiksi Eino Leinon monivuotisen auttajan, oikeastaan melkein holhoojan Aino Thauvon-Suitsin ystäväkseni. Aino oli alun alkaen suomalainen, Viitasaaren pappilan tytär, mutta joutui, avioiduttuaan virolaisen runoilijan Gustav Suotsin kanssa, Viroon, jossa hänellä oli toinen koti. Toinen oli Helsingissä Liisankadulla. Siellä Leino majaili monien vuosien ajan 1920-luvulla Suitsien alivuokralaisena.
Aino kertoi minulle niiltä ajoilta juttuja Leinosta, esimerkiksi seuraavan:
Aino oli taas kerran lähtenyt Viroon ja Leino jäänyt yksin Liisankadun kotiin. Kun Aino tuli, Leino kertoi mitä oli tapahtunut. Edellisenä iltana ovikello oli soinut ja koska Leino odotti Ainoa palaavaksi, hän avasi oven. Siellä olikin kolme roistoa, jotka vaativat Leinon rahat. Hänen lompakossaan oli neljä satamarkkasta. Miehet ottivat ne ja olivat poistumassa kun Leino sanoi: "Kuulkaas nyt hyvät miehet. meitä on tässä neljä ja satasia on neljä. Eikös olisi kohtuullista, että jokainen saisi satasen. Rosvot hämmästyivät niin, että ojensivat Leinolle hänen osuutensa ja Leino säteili nyt Ainolle: "Katsos, näin helposti minä vain tienaan rahaa. Ihan koko satasen!"
Ystävyys Eino Leinon tyttären kanssa
Yksi tärkeä ystävyys minulle oli Leinon ainoa lapsi Eya Helka.
Kun Leino ja hänen ensimmäinen vaimonsa Freya erosivat, jäi tytär äitinsä hoteisiin. Äiti muutti Pariisiin ja Eya Helka hänen mukanaan. Vanhuuden kynnyksellä Eya muutti takaisin Suomeen 1970-luvulla. Kun sain hänen osoitteensa, riensin häntä heti tapaamaan.
Luulin tapaavani samanlaisen hehkeän kaunottaren, joka hänen äitinsä oli ollut. Oven avasikin rehevä, pyöräposkinen, herkästi hymyilevä, huonojalkainen ihminen, kuin ikääntyneen Eino Leinon kopio.
Huumorintajua riitti, kuten isälläänkin. Koska hän oli viettänyt lähes koko ikänsä Pariisissa, hän puhui hiukan murtaen suomea. Kun kysyin esimerkiksi miten hän tulee täällä taloudellisesti toimeen, hän vastasi: "No, jah! Ei minulle ole muu kuin tuo kansalliseläke, mutta kyllä minä tule sillä toimeen. Katsos, minä ei tahdo valitta niin kuin ihmiset täällä. Ne valitta niin paljon, että kun ne pääsee taivaaseen, niin ne sano: "No, jah! Kyllä täällä muuten on hyvä, mutta voi kun täällä vetää."
Hän kertoi minulle paljon asioita isästään, suurella kunnioituksella ja rakkaudella.
Ajatus Leino -näytelmästä toteutuu
Minussa jo kauan itänyt ajatus kirjoittaa Leinosta näytelmä vahvistui. Näytelmä valmistui v. 1975. Se keskittyi Leinon viimeisiin vuosiin ja nimenomaan siihen tuskaan, jonka kansalaissota hänelle aiheutti. Hän vaistosi sen vamman suuruuden, joka siitä kansallemme koituu. Oikeassa hän olikin. Mehän yritämme yhä, 90 vuoden jälkeen, hoitaa tätä havaa.
Leinolle siitä koitui suuria henkilökohtaisiakin menetyksiä, sillä kun hän yritti ymmärtää kumpaakin osapuolta, joka on ainoa viisas lähestymistapa tähän suureen kansalliseen onnettomuuteen. Leino joutui mielipide-rintamien väliin ja molempien ammuttavaksi. Se joudutti hänen aikaista kuolemaansa vuonna 1926, vain 47-vuotiaana.
Eino Leino ja rakkaus
Tämäniltainen näytelmä keskittyy Leinon ihmissuhteisiin. Siinä hän tilittää suhteitaan kolmeen onnettomaan avioliittoonsa, kolmeen rakkaussuhteeseensa sekä myös äitiinsä ja tyttäreensä.
Tämä esitys on ennakkonäytös ennen näytelmäryhmämme Kanadan matkaa. Juhannuksen jälkeisenä päivänä lähdemme esiintymään Kanadan suomalaisten kesäjuhlille, jossa esitämme tämän näytelmän kaksi kertaa Eino Leinon syntymän 130-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.
Lopuksi.
Oli ihana tulla tänne lapsuuden ja kouluajan Heinolaan. Vaikka olen kolunnut maailmaa paljonkin Andeilta Himalayalle ja Lapin käsivarresta maailman eteläisimpään kaupunkiin Etelä-Amerikassa, tulen aina mielelläni Heinolaan, jonka kodissa minusta huolehdittiin ja jonka koulussa minuun istutettiin tiedonhalu ja annettiin runsaat henkiset eväät maailmalla selviämiseen.
Manageri Hannu Koponen kiitti näytelmän lopuksi heinolalaisia ja teatteriryhmää illasta ja kertoi ryhmän tulevasta Kanadan matkasta.
|
|
|
