|
|
|
Stuart Köhler:
Minun Heinolani
Minun Heinolani on se
pieni idyllinen kaupunki, joka piirtyi lapsen mieleen 1930-luvun
lopulla ja seuraavan vuosikymmenen ensimmäisinä vuosina. Kauteen
yhdistyvät siten sekä viimeiset rauhan vuodet että sota-aika. Olen toki
asunut vakituisesti Heinolassa vielä 1950-luvullakin, mutta sekä itse
kaupunki että havainnoitsijan kyky rakentaa kuvaa lapsuudenaikaisesta
kotikaupungistaan olivat muuttuneet.
Vaikka
lapsen silmin tehdyt havainnot ovatkin vain detaljeja, ja niistäkin
suuri osa on jo poistunut tajunnasta, näyttää lapsella olleen
alitajuinen kyky kokea syvälle syöpyneitä elämyksiä, joista muodostunut
mielikuva vanhasta Heinolasta on itsellenikin yllättävän kokonainen.
Koulutielle ja pankkiin
Laitakaupungilla, itse asiassa jopa maalaiskunnan puolella asuneena
muistan kaupungin maalaisidyllin katoamisen alkaneen vuosi-pari ennen
Talvisotaa, kun Savontie ja Kauppakatu saivat asfalttipäällysteen.
Paljon oli kuitenkin vielä jäljellä lapsuuteni – minun lapsuuteni
Heinolasta.
Samoihin aikoihin asfaltoinnin kanssa sain ensimmäisen polkupyöräni.
Silloin vielä vanhassa puutalossa sijainneesta Juurikkalan
rautakaupasta ostettiin Tammer-merkkinen sininen poikien retkeilypyörä,
joka maksoi 1250 markkaa. Tämä mahdollisti uudella tavalla kokemusten
ja elämysten hankkimisen kaupungistamme.
Aloittaessani koulunkäynnin ”Kylpylaitoksen koulussa” Maaherrankadun
alapäässä, kuljettiin koulumatkat vielä kävellen, usein suoraan
Makasiininmäen yli. Lahden Liisa kulki samoja teitä, mutta ei oikein
olisi ollut sopivaa, että toisten nähden olisimme kulkeneet yhdessä.
Olisi vaikka alettu nimittelemään likka-pojaksi!
Isäni asioi Yhdyspankissa, jonka konttori sijaitsi nykyisen Nordean
paikalla olleessa pommituksessa tuhoutuneessa puutalossa. Saatuani
polkupyörän saatoin jo toimittaa isäni pankkiasioita. Esimerkiksi
piti hakea kahdenkymmenenviiden ja viidenkymmenen pennin kolikoita
vaihtorahaksi apteekkiin. Pankin kassassa Liuhtolan täti oli pelottavan
ankara, mutta toinen vanhempi täti, olisiko ollut Lindblad nimeltään,
oli kiva. Pankinjohtaja Einar Saarinen seisoi usein taustalla arvokkaan
näköisenä. Mielsin hänen valvovan, että molemmat pankkineidit
työskentelivät ahkerasti. Joskus havaitsin hänen juttelevan
tuttavallisesti vanhempien herrojen kanssa. En vielä ymmärtänyt, että
se oli suhdetoimintaa.
Kauppakatu
Käsitin kaupungin olevan suurin piirtein sama kuin tori
lähiympäristöineen. Se oli tyypillinen vanhan ajan nikkarityylinen
kokonaisuus, jonka lomaan oli kuitenkin jo sijoittunut muutamia
moderneja rakennuksia. Uudemmiksi oli silloin katsottava mm. mainitun
Yhdyspankin lisäksi myös Savo-Karjalan Osakepankin, Heinolan
Osuuskaupan ja Maneliuksen nyt jo väistyneet talot. Torin etelälaidan
vanhojen puutalojen mielenkiintoisin kauppa oli Karoliina Korhosen
karkkikauppa. Toisaalta se oli kiva, mutta itse Karoliina oli jotenkin
pelottava. Vieressä olivat arvokkaana pidetty A.G.Väänäsen kirjakauppa
sekä G.A.Louhion kelloliike.
Kauppakadun ilmapiiri oli lapsellekin mieluisa, jopa jännittävä.
Silloinhan se oli yksiselitteisesti kaupungin pääkatu. Vanhoissa
puutaloissa olivat vastakkain Pekka Seppäläisen kenkäkauppa ja Kalle
Hämäläisen kangaskauppa. Molemmat kauppiaat edustivat jo silloin
vanhempaa polvea, ja näiden persoonallisuuksien sekä ulkonäössä että
maneereissa riitti meille lapsille tirskumista heidän kommunikoidessaan
kadun yli. Muista Kauppakadun kaupoista on mieleeni jäänyt Laina Virran
käsityöliike, jossa usein kävin äitini kanssa. Laina-täti edusti
näyttävästi lyhyttä ja tukevaa ihmistyyppiä. Toisenlainen originelli
oli Seppäläisen talossa pientä kemikaalikauppaa pitänyt Enkkelän täti.
Jännittävänä kokemuksena muistan käynnin Hurrin tädin
valokuvaamossa. Sulo Hurri piti kenkäkauppaa, jossa myös Hurrin
täti oli usein myymässä. Kun ensimmäiset puukengät tulivat, ostettiin
minullekin sellaiset. Muistan Hurrin tädin sanat: ”Täytyyhän lapsen
saada puukengät, kun hän kerran haluaa”. Muistan käyneeni kerran
isäni kanssa myös Alkon myymälässä, joka oli vanhassa arvokkaassa
kauppias Niilo Helanderin aikoinaan rakennuttamassa nikkarityylisessä
talossa silloista Raatihuonetta vastapäätä. Ihmettelin seinähyllyillä
olevien pullojen määrää. Itse kaupan johtaja Jääskeläinen palveli
isääni. Samassa talossa taisi olla vielä mm. Hillin kultasepänliike,
jossa en varmaan koskaan käynyt.
Vähän ylempänä kauppakadun varrella oli Valtter Larvaston parturiliike,
joka lienee ollut kaupungin ainoa, kunnes Savelan Mikko avasi omansa.
Siellä saattoi lapsi vuoroaan odotellessaan kuulla mielenkiintoisiakin
miesten tarinoita. Kun oma vuoro tuli, Valtteri kaivoi esille vanhan
vanerilevyn, jonka hän asetti poikittain tuolin käsinojien varaan. Näin
lapsen pää nousi sopivalle korkeudelle
Jäätelöpuikkoja ja valomainoksia
Osuuskaupan kaksikerroksinen puutalo torin pohjoislaidassa oli vielä
ennen sotaa keskustan ehkä modernein talo kunnes sen jatkeeksi tehtiin
rapattu lihakauppa, josta taisi saada vilja- ja maitotuotteitakin.
Meidän kakaroiden mieleen uusi osasto jäi siitä, että siellä myytiin
ennen näkemättömiä tehdastekoisia jäätelöpuikkoja. Aluksi ne
viehättivät uutuudellaan, mutta kyllä sittenkin Kulomaan Sohvin
torikärrystä myymät jätskitötteröt olivat parempia. Pienen tötterön sai
vintsalla eli 50 pennillä.
Torin laidalla Osuuskaupan viereisessä talossa muistan Pakolan
Paperikaupan, ja eikö siinä ollut Utin lihakauppakin? Mieleeni on
jäänyt talon pihalla seissyt erityisen vanhanaikainen kuorma-auto.
Savontien puolella ollut Pakolan nahkakauppa ei kiinnostanut tuolloista
pikku-poikaa.
Vanhasta Kauppakadusta ei enää ole oikeastaan mitään jäljellä. Suuri
osa meni kesän 1941 pommituksessa, ja senkin jälkeen on lähes kaikki
rakennettu uusiksi, osittain jopa kauniisti.
Huomiota herättävin uusi rakennus kaupungissa oli Heinolan Liike
Osakeyhtiön, kansan kielellä Liikeyhtiön rakennus, joka korvasi
paikalla ennen olleen tunnelmallisen ruoka- ja siirtomaatavarakaupan.
Uusi Aarne Ervin piirtämä rakennus edusti kokonaan uudenlaista
ajattelua Heinolassa. Aivan erikoista olivat sen mainosvalot. Lähes
koko talon pituinen vihreä valomainos HEINOLAN LIIKE OSAKEYHTIÖ
hallitsi näkymää. Sitä täydensivät suuri punainen KINO- ja sininen
RAVINTOLA-mainos. Katolla oli vielä vähän vaatimattomampi sininen
kursiivilla kirjoitettu Hotelli Heinola. Sodan aikana pimennetyssä
kaupungissa näitä ei vuosiin nähnyt.
Olihan torin ympärillä paljon muutakin elämää ja tapahtumia. Torin
reunaan rakennettiin jo varhaislapsuuteni aikana
Nobel-Standard-bensiiniasema, josta sittemmin tuli Esso. Pian
rakennettiin Kauppakadun varteen lähes edellistä vastapäätä Shell, ja
parin korttelin päähän vielä Trustivapaa Bensiini Oy:n asema, jota piti
Kuusisen setä. Silmissäni näen edelleen tämän tuhdin papan vinttaamassa
käsipumpulla bensaa autojen tankkeihin.
Bensiiniasemien tulo heijasteli autokannan nopeata kasvua 1930-luvun
lopulla. Standard palveli myös alkuun Matkahuollon toimipisteenä, sillä
kaikki linja-autot lähtivät aina torilta. Myös T.A.Virtasen erillisen
yhtiön nimissä vuonna 1938 aloittama paikallisliikenne lähti Standardin
edestä. Taksa oli sama kuin osuuskaupan jäätelöpuikon hinta: Yksi
markka.
Liikennettä
Vanhassa Heinolassa junaliikenteellä oli suuri merkitys. Käytännössä
juna oli ainoa väline, jolla Heinolasta pääsi Lahteen, Helsinkiin ym.
Tärkeimmät junavuorot saapuivat muistaakseni puoli yhden ja puoli
neljän maissa. Kun asemalta oli pitkähkö matka keskustaan tai koteihin,
ja tulijoilla oli usein painavat matkalaukut, tarjoutui meille
poikasille talvisin pieni taskurahojen tienaamismahdollisuus
tarjoutumalla kuljettamaan tavarat potkukelkalla. Muistelen kuulleeni,
että tätä toimintaa joskus ihan odotettiin. Mahdoimmeko peräti
kilpailla taksien tai kaupungin ainoan vossikka-ajuri Mäkisen kanssa?
Kaupunkikuvaan kuului myös kolmipyöräisellä käsin veivattavalla
pyörätuolilla liikkunut vanha invalidisetä, joka myi lehtiä. Hän kuului
jokapäiväiseen katukuvaan. Niin ikään sadat kesäiset, monesti vähän
eksoottisetkin kylpyvieraat antoivat väriä ja tunnelmaa, jonka lapsikin
aisti.
Muistan itsekin torielämän olleen vilkasta lapsuuteni aurinkoisina
kesinä. Aina siellä mielestäni seisoivat niin Rainion kuin parin
muunkin kauppapuutarhurin nelipyöräiset hevoskärryt, ja
Siukolakohan siellä myi kalaa? Ihmeesti tuonkin kesäisen torin
tunnelma on jäänyt mieleen, vaikka sitä katselikin vain lapsen silmin.
Kerran siellä oli oikea tivolikin.
Minun Heinolaani ei enää ole
Nykyinen torin ympäristö on valitettavan rumasti rakennettu.
Varsinainen häpeän paikka on, että Ervin luoma funkis-tyylinen
liiketalo-rariteetti on hävitetty.
Tuskinpa tässä olen kertonut mitään uutta ennen dokumentoimatonta asiaa
tai tapahtumaa. Nämä ovat vain luettelomainen kuvaus niistä
elämyksistä, joiden perusteella minulle on jäänyt kaunis kuva
lapsuuteni Heinolasta, joka ei koskaan enää voi palata. Joskus on
vaikea välttyä ajatukselta, että modernisoinnit on tehty
harkitsemattomasti. Esimerkiksi Rantakasino.
|
|
