Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Stuart Köhler:   Minun Heinolani ”Rahti maksetaan perillä”     Kun nyt varttuneeseen ikään ehtineenä ajattelen sitä Heinolaa, jossa sain viettää elämäni kaksi ensimmäistä vuosikymmentä, huomaan tajuntani jo noiden varhaisvuosieni aikana tiedostamattani hakeneen erilaisia ankkuripaikkoja minun Heinolassani. Ensin läheltä kotipihaa, mutta elämänpiirin vähitellen laajetessa aloin mieltää koko Heinolan kotikaupungikseni. Tätä kehitystä edesauttoi tehokkaasti polkupyörä ja kansakoulun alkaminen. Kummallista on kuitenkin, että iän karttuessa ja konkreettisten asioiden siirtyessä lähemmäs tajunnan horisonttia, eräät kotipihamme läheisyyteen liittyvät kiinnostuksen kohteet tulevat usein ensimmäisinä mieleen nostalgisten ajatusteni leijaillessa siihen vanhaan hyvään Heinolaani. Lapsen maailman avartumisessa ylittyy merkittävä kynnys siinä vaiheessa, kun leikit siirtyvät kotipihan ulkopuolelle. Minulle tämän kehitysvaiheen avasi Heinolasta pohjoiseen johtava Savontie, joka vielä lapsuusvuosinani 1930-luvulla kulki kotipihamme editse. Kaupungista se tuli Lyseonmäen yli jatkuen nykyisenä Rajakatuna kohti Itä-Hämeen pitäjiä. Kaikki Heinolasta pohjoiseen menevä linja-autoliikenne kulki siis kotiporttimme editse. Linja-autoihin  konkretisoitui siten jo varhain lapsen tajunnassa suuri maailma portin ulkopuolella. Ensimmäinen merkitsevä linjuri oli  ”Mikkeliläinen”, joka tuli kello yksitoista. Se oli minulle ruokakello, joka tarkoitti, että leikit piti heti keskeyttää ja kiiruhtaa kotiin syömään. Kiinnostavia olivat pian myös T.A. Virtasen kelta-punaiset linja-autot – busseiksi niitä ei vielä silloin nimitetty. Tarkkaan opittiin seuraamaan iltapäivän aikana Sysmään, Hartolaan, Tammijärvelle, Joutsaan ja Voikoskelle meneviä ”Virtasia”. Kavereiden kanssa tunnettiin hyvin myös Vesasen kermanväriset ja sysmäläisen Järvisen tumman vihreät autot. T.A.Virtasen kiinnostavuus nousi uudelle tasolle, kun yritykselle rakennettiin näköetäisyydelle kotipihastamme silloin vielä hahmollaan olleen Laaksokadun varrelle uusi komea talli ainakin viidelle linja-autolle. Siitä alkaen Virtasen linja-autot olivat kansakouluikäiselle Stuartille kaikkein kiinnostavinta, mitä Heinola saattoi tarjota. Ennen sotaa T.A.Virtasella oli 20 linja-autoa, joista jokaisen tunsin tarkasti. Merkin, vuosimallin ja korin valmistajan lisäksi seurasin tarkoin parin parhaan kaverin kanssa mitä linjaa mikäkin auto kulloinkin ajoi, ja kuka oli kuskina. Niin syvälle ne tajuntaani syöpyivät, että tänäkin päivänä voin kuvailla kaikki Toivo Virtasen linja-autot vuodelta 1939. Puukaasuttimien ilmestyminen autoihin teki ne uudella tavalla jännittäviksi. Jo Kunnantoimiston tai ”Kippasuon” mäet olivat monesti ensimmäiset koetinkivet häkäkaasu-autoille. Ne tarjosivat myös oivan tilaisuuden pieneen ilkivaltaan. Kun potkukelkoilla roikuimme hitaasti kulkevan auton perässä, oli kiusaus liian suuri laittaa ”Klubi-askin” kansi puukaasuttimen ilmanottoläpän suulle, jolloin kaasuttimen ilmansaanti loppui, ja pahimmassa tapauksessa auto pysähtyi mäkeen. Imun loppuessa pahvipala putosi tielle. Kelkan kääntö takaisin alamäkeen pelasti meidät selkäsaunalta, jonka olisimme hyvin ansainneet. Nyt vuosikymmenien jälkeen lapsellinen kiinnostukseni linja-autoja kohtaan tietysti lähinnä huvittaa. Mutta toisaalta ei voi kiistää, etteivätkö Virtasen, Vesasen, Järvisen, Savonlinjan ja Sorjasen linja-autot olisi olleet varsin merkityksellisiä Heinolan ja ympäröivän maaseudun ihmisille. Etelästä päin Heinolaan pääsi junalla, mutta pohjoiseen vain maanteitse. Tekeepä mieleni ajatella, että lapsuuteni kiinnostuksen kohde, linja-auto, joka silloisessa ajatusmaailmassani oli keskeinen osa ”minun Heinolaani”, ihan oikeasti olikin aika merkityksellinen todellisellekin minun Heinolalleni. Minun lapsuuteni Heinola oli pienuudestaan huolimatta merkitsevä keskuspaikka koko Itä-Hämeelle. Linja-auto oli noina vuosina lähes ainoa liikenneväline, jolla sysmäläiset, hartolalaiset, koskenmyllyläiset ja imjärveläiset ym. saattoivat tulla Heinolaan asioimaan. Linja-auto oli myös kaupungista eri suuntiin tapahtuvan tavaraliikenteen kannalta elintärkeä. Tämän sain itsekin kokea ihan omakohtaisesti. Lusin Kunnalliskotiin tilattiin toistuvasti lääkkeitä isäni apteekista. Vastuullinen tehtäväni oli pysäyttää Lusin kautta menevä linja-auto porttimme kohdalla ja antaa lääkepaketti kuljettajalle. Ohjeenani oli aina sanoa ”rahti maksetaan perillä”. Miten olisikaan minun Heinolani selviytynyt puutteen vuosista ilman linja-autoja, joista jokainen oli kaunis yksilö, etten sanoisi persoonallisus? Niitä on edelleenkin mukava muistella.