|
|
|
Stuat Köhler:
Minun Heinolani
Apteekkimuistelmia Heinolasta
Heinolassa oli ennen sotia kaksi apteekkia.
Kanta-Apteekki, jota myös Kaupungin apteekiksi nimitettiin, sijaitsi
vanhassa edelleen paikallaan olevassa puutalossa Kauppakadun varrella.
Kanta-apteekit poikkesivat tavallisista apteekeista siinä, että niiden
omistajalta ei vaadittu proviisorin tutkintoa, jolloin ne saattoivat
siirtyä perintönä ilman alan koulutusta olleille jälkeläisille. Näin
oli tapahtunut Heinolan Kanta-Apteekinkin kohdalla.
Maalaiskunnan Apteekki
Aina vuoteen 1947 saakka, jolloin Lyseo rakennettiin, Savontie kulki
Lyseonmäen yli yhtyen nykyiseen Rajakatuun. Kaupungin ja maalaiskunnan
raja kulki tätä nykyistä Rajakatua pitkin. Tämä lienee ollut perusteena
Rajakadun nimellekin. Maalaiskunnan Apteekin tuli nimensä mukaisesti
sijaita maalaiskunnan puolella. Niinpä tämä vuonna 1924 perustettu
apteekki sijoittui Savontien länsipuolelle eli siis maalaiskunnan
puolelle vaatimattomaan omakotitaloon. Ensimmäinen apteekkari oli Lauri
Braxen. Vuonna 1932 apteekkariksi tuli isäni Bertel Köhler. Hänen
toimestaan apteekki siirtyi vuonna 1935 sata metriä pohjoiseen Valto
Halmekosken omistamaan taloon, jossa apteekki toimi vuoteen 1969, isäni
kuolemaan asti. Talo siirtyi muutaman vuokralaisvuoden jälkeen
perheemme omistukseen. Alueen siirtyessä sodan jälkeen alueliitoksen
seurauksena vuonna 1951 kaupunkiin, muuttui myös apteekin nimi
Puisto-Apteekiksi. Nimellä oli kaksi perustetta. Ensimmäinen apteekki,
jossa Bertel Köhler oli aloittanut apteekkiuransa oppilaana oli Porin
Puisto-Apteekki. Toinen peruste oli, että vasta rakennettu Laaksokatu,
jonka päässä apteekki sijaitsi, oli Heinolan ehkä komein puistokatu.
Apteekin editse kulkeva Savontie oli kauan todella vain maantie, ja
apteekin portin vieressä oli pitkä puomi maalaisten hevosia varten.
Maalaiskunnan Apteekki oli todella nimensä mukaisesti myös käytännössä
maalaisten apteekki. Olihan pääosa Heinolan maalaiskunnasta kaupungin
pohjoispuolella. Koko liikenne - niin hevoset kuin linja-autot -
tulivat silloin Savontietä pitkin apteekin ohi kaupunkiin. Eikä sekään
ollut kovin harvinaista, että apteekissa asioinut tuttu isäntä
kutsuttiin peremmälle kahville. Jos tehtiin ”plöröt” hevonen saattoi
joutua odottamaan pitempäänkin.
Maalaiskunnan Apteekki oli Kanta-Apteekkiin verrattuna pieni ja
vaatimaton lääkekauppa. Syytä en tiedä, mutta muistan, että omistajien
välit olivat kireänlaiset. Kilpailuakin oli, sillä molemmat
havittelivat asiakkaikseen seudulla toimivia laitoksia, mm
sairaalaa ja vanhainkoteja. Maalaiskunnan Apteekki sai Lusin
Kunnalliskodin, joka oli merkittävä asiakas. Myös lääkäreiden
suositukset saattoivat ohjata reseptiasiakkaita. Kunnanlääkärin
potilaat asioivat useimmiten Maalaiskunnan Apteekissa.
Pihvit ja rohdot samalla hellalla
Vaikka apteekeille asetettavat vaatimukset ennen olivat varsin väljät,
Maalaiskunnan Apteekki tuskin aina täytti näitäkään. Kun muistetaan,
että valmiita lääkkeitä oli vain vähän, jouduttiin pääosa
reseptilääkkeistä valmistamaan. Myös useimmat käsikauppalääkkeet kuten
yskänlääkkeet, tipat ja monenlaiset pulverit valmistettiin apteekissa.
Tarvittiin siis niin sanottua laboratoriotilaa. Sitä palveli apteekin
yhteydessä olleen asuntomme keittiö. Samassa tilassa tiskattiin perheen
astiat, paistettiin pihvit, sekoitettiin rohdot ja pakattiin
päänsärkypulverit. Puuhellalla saattoi kiehua vierekkäin puurokattila
ja reseptilääke. Viemärin kaatoallas sentään oli, mutta vesi tuotiin
kaivosta. Huussi oli pihan perällä. Kellarissa olivat hillopurkit ja
kylmässä säilytettävät lääkkeet hyvässä järjestyksessä vierekkäin.
Joskus sodan jälkeen saatiin ensimmäinen jääkaappi, joka sekin oli
perheen ja apteekin yhteiskäytössä. Sekaannuksia ei tiettävästi koskaan
tapahtunut. Sodan jälkeen saatettiin tilat vähitellen paremmin
vaatimuksia vastaavalle tasolle.
”Riitä ja rautaviiniä”
Spriitä käytettiin aikoinaan runsaasti erilaisten lääkkeiden
valmistukseen. Lääkärit kirjoittivat myös usein spriireseptejä
potilailleen, joko sellaisenaan tai erilaisina lääkesekoituksina.
Sikojenkin lääkkeeksikin eläinlääkärit määräsivät pirtua. Arvattavasti
varsin pieni osa näistä erityisen tavoitelluista lääkemääräyksistä
käytettiin ohjeiden mukaisesti. Kun spriitä näin kului verraten paljon,
sitä tuli Rajamäen tehtaalta kolmenkymmenen litran rautavanteisessa
peltitynnyrissä, jota säilytettiin keittiö/laboratorion lattialla.
Heinolassa vaikutti vielä sodan aikana vanha legendaarinen piirilääkäri
Pentti Kivinen, jonka muistan jo 30-luvulla sokeutuneen. Se ei estänyt
häntä pitämästä vastaanottoa Kaivokadun varrella olleen talonsa
keittiössä, jossa potilaiden jalkojen välissä Kivisen Laura-tyttären
kissojen kerrottiin vilistelevän. Sokeutuneenakin Kivinen oli
erityisen suosittu lääkäri varsinkin maalaisväestön keskuudessa. He
luottivat vahvasti Kivisen kirjoittaman lääkesekoituksen tehoon. Ja
mikseivät olisi, sillä kyllähän nytkin tiedetään, että pullo, jossa on
500 grammaa rautaviiniä ja 300 grammaa spriitä (tinkt. ferri cum arseno
500, spir. fort. 300. Ruokalusikallinen kolmasti päivässä syötyä)
parantaa huomattavasti kenen tahansa oloa, vaikkei kovin kipeä
olisikaan. ”Riitä ja rautaviiniä” oli tosi suosittu lääke! Kivisen
muistan usein suositelleen potilailleen Maalaiskunnan Apteekkia. Näin
hänen vakioreseptinsä tuli apteekissa niin tutuksi, että vaikka sokean
lääkärin kirjoitus joskus meni osittain reseptilomakkeen ohi, niin
asiakasta pystyttiin palvelemaan tohtorin määräämällä tavalla.
Eläinlääkäri Hirvelän resepti
En tiedä oliko byrokratian vai yhteistyökyvyn puutteen seurausta, mutta
oudolta tuntuu, etteivät apteekit voineet sopia päivystysvuorottelusta.
Molemmat apteekit päivystivät normaalin aukiolon (klo 8.00 – 20.00)
lisäksi ympäri vuorokauden. Tämä oli erityisen raskasta pienelle
apteekille, jossa vielä 30-luvulla oli apteekkarin lisäksi vain yksi
farmaseutti. Suhteellisen harvinaiset yöhälytykset jäivät siten
yksinomaan apteekkarin vastuulle. Paikalla oli kuitenkin oltava. Pientä
luistelua sentään tapahtui. Vanhempieni mennessä kyläilemään,
minut saatettiin joskus jättää päivystämään soittaakseni tarvittaessa
isäni palvelemaan odottavaa asiakasta. Muistan, että kerran minulla oli
tiukka paikka, kun vanhempani olivat nimismies Koposella iltaa
viettämässä. Vastasin puhelimeen. Soittaja ilmoitti olevansa
eläinlääkäri Hirvelä, ja antoi puhelinreseptin. En voinut paljastaa,
etten ollut alan ihminen, joten yritin kirjoittaa paperille sanellun
latinankielisen määräyksen. Puhelun jälkeen soitin isälleni ja kerroin
mitä oli tapahtunut. Minua helpotti kovasti, kun ilmeni, että ”Hirvelä”
oli yksi Koposella juhlimassa ollut vieras.
Kuvailemanani aikana apteekkari oli todellinen asiakaspalvelija. Hänen
odotettiin tietävän mitä lääkettä kulloisenkin vaivaan piti nauttia.
Lääkäriin mentiin vasta, kun oltiin todella kipeitä. Kiviselle
saatettiin mennä muutenkin.
|
|
