Stuart Köhler: Minun Heinolani - Elämää Makasiininmäen katveessa

Siltojen kaupungin
kotiseutuyhdistys
itäisessä Hämeessä

Stuart Köhler:

Minun Heinolani

Elämää Makasiininmäen katveessa

Makasiininmäki erotti ennen sotia keskustan laitakaupungista. Makasiininmäen pohjoispuolelle jäi kymmenkunnan talon muodostama yhteisö. Se rajoittui idässä Savontiehen, jonka takana oli vain kaksi taloa. Länsipuolella olleen Niemelän kartanoon johtaneen ”Niemelän kujan” takaa alkoivat laajat kartanon pellot.

Arvelen, että useimmat talot oli rakennettu vuosisadan kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Lähes kaikki ovat vieläkin pystyssä. Meille silloisille kansakouluikäisille lapsille tämä kolmiomainen alue oli eräänlainen maalaiskylä, jolla ei liene ollut mitään erityistä nimeä, ja jossa kaikki tunsivat toisensa, ainakin lapset, joita oli paljon. Muistan edelleen tuon ajan erittäin hyvin.

Aloitan omasta vuonna 1924 rakennetusta kotitalostamme, johon muutimme vanhasta apteekkitalosta talvella 1935. Sekä päärakennuksessa että piharakennuksessa oli vuokralaisia. Päärakennuksessa vanha postineiti Anni Kekäläinen ja piharakennuksessa Helmisen ja Tuomisen perheet. Jossakin vaiheessa vinttikammarissa asui myös pari Juurikkalan rautakaupan myyjää. Farmaseutit olivat vielä sodan jälkeenkin meillä ”täyshoidossa”. Huussi oli pihan perällä. Vanhassa apteekkitalossa asuivat Talvisodan jälkeen ainakin Aution ja Saartin perheet. Jossakin vaiheessa entisessä apteekkihuoneessa toimi jonkin lahkon rukoushuone Elim.

Lähimpänä naapurinamme oli Holmin talo, jonka piharakennuksessakin oli useita pieniä asuntoja. Yhteensä Holmilla oli kymmenkunta vuokralaistaloutta. Lisäksi pohjakerroksessa oli Salosen kauppa. Se oli tavanomainen vanhan ajan kivijalkakauppa, jossa oli kaksi huonetta. Maitopuolta hallitsi kaupan Adele-täti, joka myös oli kaupan muodollinen omistaja. Maitotonkat tulivat suoraan tuottajilta, aiemmin hevoskyydillä ja sittemmin autolla. Leivät tulivat Plaaninmäellä olleesta Salon leipomosta. Valitessaan hyllystä leipää Adele muisti aina sormillaan tunnustella sitä ja sanoa asiakkaalle, että tämä on hyvä ja pehmeä.

Komentoa kaupassa piti kuitenkin sekatavarapuolta hallitseva Väinö. Molemmat olivat lasten mielestä tosi kivoja. Varsinkin Väinö osasi erinomaisesti hauskuuttaa lapsia. Viidelläkymmenellä pennillä sai pienen pussillisen ”tohveita”. Oman värinsä antoi vielä se, että talon omistaja Leevi Holm oli pahasti alkoholisoitunut. Humalainen Leevi oli usein toistuva näky. Joskus hän sai Salosen Väinöstäkin hyvän kaverin. Kaikin tavoin kunnollinen Holmin Jenny-rouva kärsi ilmeisesti paljon tilanteesta. Muistelen hänen joskus antaneen yksityistunteja koululaisille.

Holmin talon asukkaista muistan omistajaperheen lisäksi Koskiset, Nygrenit, Rastaat ja kaksi Tilda Ylöstä, joiden ei sanottu olleen edes sukua keskenään. Toinen oli pitkä, siis ”Iso-Tilta”, ja toinen lyhyt, siis ”Matala-Tilta”. Piharakennuksen asukkaista osa oli siirtolaisia, ja vaihtuvuus oli varsin suurta. Asukkaista muistan ainakin Honkasen Ainon, Muhokset, Iivanaiset, Leinovaaran Tenhon, ja Valojäät, joilla oli paljon lapsia. Talossa asui myös lyhyen aikaa Kiipan inkeriläisperhe, jonka isä sodan jälkeen palautettiin Neuvostoliittoon.

Seuraavana oli seminaarin puutarhuri Ojalan talo, jossa asui kaksi vuokralaisperhettä: Ulmaset ja Malinin vaatturiperhe. Nämä jäivät jostakin syystä vieraammiksi. Savontien varressa oli tämän jälkeen puuseppä Heinosen pitkä talo, jonka pohjoispäässä oli puusepänverstas. Heinosen leskirouva asui toisessa päässä kahden meidän mielestämme aikuisen pojan, Erkin ja Topin kanssa. Topi kaatui Jatkosodassa. Heinosen jälkeen oli pieni rakennus, jota sanottiin Siposen taloksi. Ainakin Heinosen Laurin perhe asui siinä.

Koko talorivin suurin rakennus oli kunnantalo, jonka pohjoispäässä oli kunnantoimisto. Kunnankirjuri Rauni Rantalaihon tunsivat kaikki. Muuta taloa hallitsi kunnanlääkäri, vuoteen 1939 saakka Harry Perander, ja sen jälkeen vuosikymmenien ajan Liisa Virtala.

Niemelän kujan varrella oli kolme taloa. Kunnantalon naapurina oli muita uudempi Raamin talo, jonka asukkaat ovat jääneet mieleeni. Oli nimittäin erikoista, että Alexejevin veljeksillä oli puolisoina englantilaiset sisarukset. Englanti taisi myös olla heidän kotikielensä. Perheet tulivat siirtolaisina Karjalasta. Kujan varrella oli lisäksi Komulaisen talo sekä rajanaapurinamme Järvisen talo, jossa Järvisen täti asui poikineen. Samaan ”kinkeripiiriin” kuului vielä toinenkin Järvisen talo Makasiininmäen juurella.

Kolmion ulkopuolelta on vielä mainittava kaksi merkityksellistä rakennusta: Niemelän maalaiskansakoulu ja kansanhuollon talo. Koulurakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta. Isommassa toimi neljä yläkoulun luokkaa ja pienemmässä oli alakoulu. Monet ikäluokat muistavat Elli Toivolan eli ”Kapsun” vaativana, mutta huolehtivana ja lämminhenkisenä yläkoulun opettajana. Hänellä oli asunto koulutalossa. Alakoulun opettajana oli toisessa rakennuksessa asuva Siviä Jokinen, muistaakseni kiltti täti hänkin. Rakennuksessa oli myös veistoluokka vanhoine höyläpenkkeineen. Kouluruokailu alkoi sodan aikana. Meidän mielestämme hyvin vanha Lönnrotin Hulda keitti veistoluokan hellalla vuorotellen velliä tai keittoa. Soppa tai velli syötiin seisten höyläpenkeiltä. Jokaisella oli mukanaan maitopullo ja voileivät. Siitä alkaen olen kokenut vastenmielisyyttä keitettyä lanttua kohtaan. Molemmat vanhapiika-opettajat osallistuivat ruokailuun.

Kansanhuollon talo tuli pula-aikana varsin tutuksi, sillä sieltä jaettiin leipä-, kahvi-, sokeri-, vaate- ja liha- ym. ostokortit. Talossa asui myös maalaiskunnan terveyssisar Anni Karjalainen.

Poikien leikit
Alueella asui paljon lapsia. Kansakouluikäisiä poikia oli parhaimmillaan yli kaksikymmentä. Tyttöjä sen sijaan oli vain muutamia. Nämäkin harvat jäivät yleensä poikien touhujen ulkopuolelle. En muista, että heitä olisi juurikaan otettu mukaan leikkeihimme ja peleihimme. Silloiseen poikakulttuuriin kuului selvä tyttösyrjintä. Näin ollen en myöskään muista juuri mitään tyttöjen touhuista. Seuraavassa kerronkin lähinnä vain pojista, jotka muodostivat vankan kaveripiirin. Omasta talostamme muistan Halmekosken Matin ja Jaakon, jotka tosin muuttivat jo ennen sotaa muualle talon siirryttyä meidän omistukseemme. Matti oli tosin jo sen verran vanhempi, ettei enää osallistunut leikkeihimme.

Holmin talo oli monessa mielessä kaikkien toimintojen keskipiste johtuen siinä asuvien lasten runsaudesta. Holmin pojat Jaakko, Lauri, Pekka ja Torsti olivat hyviä kavereitani. Vanhimpana Jaakko jäi jo pois lasten leikeistä, mutta muut olivat kaikessa mukana. Nuorimmat pojat olivat keskenään samankokoiset. Muistan heillä joskus olleen myös samanlaiset vaatteet. Silloin sanottiin, että heidät erottaa siitä, että Pekalta valuu keltainen räkä ja Topelta valkoinen.

Koskisen perhettä varmaan kaikki aikalaiset muistelevat lämmöllä. Isä oli vaneritehtaalla saha-asettajana. Se oli niin tärkeä tehtävä, että hänet jopa vapautettiin sotapalveluksesta. Rauha hoiti suurta lapsikatrasta: Keijoa, Tuijaa, Timoa, Tuulaa, Hannua ja Tuovia. Muistelu-aikana Hannu ja Tuovi olivat vielä liian pieniä osallistuakseen isompien leikkeihin. Koskisen koti oli aina avoin muillekin lapsille. Erityisesti on jäänyt mieleeni, että Rauha ja Yrjö suhtautuivat poikkeuksellisen tasa-arvoisesti meihin lapsiin. Valitettavasti Yrjö kuoli liian nuorena. Leskelle ja lapsille asia oli vaikea. Erityisen lahjakas Kepu joutui varhain osallistumaan perheen elatukseen sen sijaan, että olisi saanut opiskella. Hannu muistaa isän kuolinvuoteellaan ottaneen häntä kädestä ja sanoneen: ”Älä koskaan rupea kommunistiksi”.

Salosella oli Erkki-poika. Nygrenillä oli Raimo sekä tämän pikku-sisko. ”Iso-Tiltan” Reino oli vähän meitä vanhempi. Rastaalla oli ainakin Eila-tytär. Piharakennuksesta muistan ainakin Iivanaisen Arvin ja Muhoksen tytöt, Valojään lapset Kaukon, Martin, Taunon, Anjan, Auvon ja Kallen sekä Kiipan lapset Valtterin, Lyylin ja Oilin.

Lähinaapureista leikkiporukkaan kuuluivat Ulmasen pojat Unto ja Orvo sekä Siposen talossa asuva Ropposen Rate, sittemmin Lindberg sekä Bosleyn Toni, joka jo silloin oli melkoinen ornitologi. Järvisen Pauli oli jo liian iso osallistuakseen lasten kisailuihin, mutta nuorempi Pena oli tiiviisti mukana. Vielä on mainittava toisen Järvisen talon Uolevi ja Terho. Mukana olivat lisäksi Savontien toiselta puolelta Taipaleen Arvo, Hahlin Pena ja joskus myös Siukolan Raimo. Aution Toukosta tuli erityisesti minulle hyvä kaveri. Hänen kanssaan kierreltiin innolla linnunpesillä munia keräämässä. Se oli silloin hyväksytty harrastus. Peranderin Hemppa muutti jo ennen Talvisotaa paikkakunnalta. Hän kaatui sittemmin Jatkosodassa.

Päivät oltiin yleensä ulkona, sisätiloissa harvemmin. Kesäisin leikittiin vuoroin ”purkkista”, ”vinkkistä”, ”karttusta” tai ”pummasta”. Loruilla ratkaistiin kuka joutuu ”pitämään” eli etsimään muita. Monet osaavat vielä vanhan lorun ”maalari maalaa taloa…”, mutta tämä lienee vähemmän tuttu:

”Yks-toks-toro-voro-viu-vau-ville-tille-tuppi-ruikku-nahkatakki-öllö-pöllö-sinä-minä- musta-maija-maha-pukki tästä pelistä pois”.

Muistan toisenkin, ehkä monelle vieraan:

”Entten-tentten-teelika-mentten, viisaat sukset lammet-loo, isäntä putos avantoon, pääsi sieltä sitten pois”.

Varsinkin keväisin saatettiin pelata ”seinänakkia” tai ”ilmahoitoa” pienin panoksin. Serkkuni Lasse Pöysti, joka silloin tunnettiin lähinnä Suomisen Ollina, oli joskus meillä. Hänet kaverit muistavat siitä, että hän voitti usein seinänakissa erityisen pitkän vaaksansa ansiosta. Eniten pelattiin ehkä kuitenkin ”tikkua”, jolloin heittovälineenä käytettiin vanhoja suuria Venäjän vallan aikuisia kuparilantteja. Juoksukilpailujakin pidettiin. Joko juostiin ”pikaa” tai ”kestävyyttä”. Erikoinen pallopeli oli kuoppapallo eli pallokuoppa, jota pelattiin Savontien toisella puolella palokaivon ympärillä. Joskus harrastettiin ”kinkkaamistakin”, mutta sitä pidettiin vähän likkojen lajina.

Kun leikkikaluja siihen aikaan oli niukasti, ne monesti tehtiin itse. Joskus isät vähän auttoivat. Holmin tai meidän piha olivat keskeisiä areenoita. Koulun yhteydessä oli kenttä, jolla pelattiin ahkerasti jalka- ja pesäpalloa. Niemelän koulua käyvät Pyhättömän pojat olivat usein mukana. Näistä muistan ainakin Honkasen Taiskin ja Lassen sekä Heleniuksen Eskon ja Paulin. Myös Niemelän suunnan pojat olivat mukana peleissä. Heistäkin muistan Tilmanin pojat, Lehtisen Keijon sekä Tuukkasen Mikon ja Taunon. Oli heitä muitakin, mutta en enää muista.

Talvella yksi paikka oli ylitse muiden. Makasiininmäen reunassa oli melko iso kallio, jota sanottiin Hannan kallioksi. Siihen saatiin rakennetuksi mainio hyppyrimäki, jossa pidettiin lukuisat kisat. Niin ikään se toimi vauhdikkaana pulkkamäkenä. Paikalla oli kuitenkin yksi ongelma. Kallion päällä oli pieni harmaa mökki, jossa asui vanhahko nainen, jota sanottiin Hannaksi. Hän ei lainkaan pitänyt siitä, että me riehuimme hänen nurkissaan. Toistuvasti hän ajoi meidät pois. Arvelen kuitenkin, että monet kepposemme olivat tehneet hänen ärtymyksensä oikeutetuksi.

Pihojen väliset lumisodat ja kelkkakisat kuuluivat asiaan. Autoliikenteen vähäisyydestä kertoo se, että kunnantoimiston mäestä laskettelimme usein jopa kuuden potkukelkan junilla, ”roikilla” tarvitsematta pelätä autoja. Ja kuitenkin tämä oli valtamaantie Mikkeliin! Olipa meillä joinakin vuosina ihan oma luistinratakin. Nykyisen Laaksokadun ja Rajakadun kulmaukseen muodostui syksyisin tulvalampi, josta saatiin talveksi ikioma luistinrata. Muistan muutamien hätäisten poikien mulineenkin syysjäissä.

Talvileikkeihin kuluivat myös ”kelkka-autot”. Mahakelkan päälle kiinnitettiin puulaatikko, jonka pohjalle pantiin olkia matkustajia varten. Laatikon eteen rakennettiin laudasta kynttilälyhty, joka komeasti valaisi pimeitä kujia. Pienimmät pojat pääsivät kyytiin.

Talvisodan jälkeen aloimme vähitellen kasvaa ulos tästä lapsuutemme kolmiosta. Uusien harrastusten kautta syntyi uusia kaverisuhteita. Tonin lintuharrastus alkoi kiinnostaa yhä useampia, ja linnunmunien keruu sai muutamat pojat metsäretkille. Jossakin vaiheessa jotkut innostuivat vähän etäämmällä asuvien poikien innostamina rakentelemaan aika upeitakin leikkiautoja. Omanikin kehittyi lopulta niin hienoksi, että siinä oli mm. kippilava irroitettavine sivulaitoineen ja jousitettu taka-akseli. Se sattui säilymään vuosikymmeniä varastossa niin, että se aikanaan kelpasi tieliikennemuseo Mobiliaan näyttelyesineeksi. Varsinkin urheilu veti puoleensa monia poikia. Heinolan Isku oli heti sodan jälkeen maan parhaaksi noteerattu poikaurheiluseura.

Vähitellen hajaannuimme eri tahoille joko opiskelemaan tai työelämään. Monet muuttivat muualle. Kaveruudet eivät loppuneet, mutta yhteisten leikkien aika oli ohi..