Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Seppo Kylmänen:   Minun Heinolani     Elokuun 22. päivänä 1945 pikajuna Helsingistä Kuopioon pysähtyi Lahden rautatieasemalle. Junasta astui ulos laiturille kaksi tummatakkista, hattupäistä naista. He auttoivat vaunun jyrkkiä portaita alas kaksi alle kymmenvuotiasta lasta, tytön ja pojan. Molemmilla oli, kuten kaikilla palaavilla sotalapsilla, kaulassa harmaa pahvilappu, jossa oli nimi ja muuta tarpeellista tietoa. Tyttöä oli vastassa hänen isänsä, poikaa vastassa ei ollut ketään. Se poika olin minä, matkalla Etelä-Ruotsista Kattegatin rannalta uuteen kotikaupunkiini Heinolaan. Kuulin kuinka tädit huolestuneina ihmettelivät, mitä pojan kanssa tehdään. Tytön isä kuitenkin sattui tietämään, missä vanhempi asuivat ja hän lupasi saattaa minut kotiini. Heinolaan oli lähdössä tavarajuna, jossa oli myös umpivaunuja ja sellaisella me kolme kolkuttelimme Heinolan asemalle. Siihen aikaan ei ollut mitenkään tavatonta, että ihmiset matkustivat tavarajunissa. Vanhempani olivat asettuneet asumaan kirvesmies Arvi Salosen ja hänen vaimonsa Hilman taloon osoitteessa Anjalankatu 3. Tytön koti oli jossakin Tiilitehtaankadun varrella. Niin minä sitten matkani päätteeksi seisoin uuden kotini ulko-oven edessä, kädessäni pienenpieni sininen pahvimatkalaukku. Tytön isä koputti oveen ja äiti ilmestyi avaamaan. Luulen vieläkin muistavani äidin hämmästyneen ilmeen, kun hän näki vuoden poissa olleen pojan seisovan vakavana edessään. Toivottavasti äiti huomasi kiittää tytön isää, jota muuten – sen enempää kuin tyttöäkään – en muista myöhemmin koskaan Heinolassa nähneeni. Saapumiseni yllättävyys johtui siitä, että tulin kolme päivää ennen vanhemmilleni kirjeellä ilmoitettua aikaa. Joka tapauksessa, näin minä synnyin heinolalaiseksi. Heinola oli aidosti pieni kaupunki. Asukasluku lienee ollut hieman yli 4000. Toisaalta Jyränköä, oikeammin Jyränköjä ei ollut vielä liitetty kaupunkiin, vaikka ne käytännössä olivat kaupunginosia, niin itse Jyränkö kuin Niemelä ja Pyhätönkin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin olen alkanut ymmärtää, miten olemattomilla voimavaroilla tämä pieni kaupunki toimi. Vanha puinen ja ahdas sairaala oli sentään olemassa, mutta missä oli kaupungin kansakoulu? Oli seminaarin harjoituskoulu, mutta ei missään sellaista kaupungin näyttävää kansakoulua, joka maan tavan mukaan olisi pitänyt olla. Tommolaa kutsuttiin Nakertajaksi. Nimitys johtuu tietenkin siitä, että kaupunginosan omakotitalot on rakennettu hartiapankkityönä iltaisin, öisin ja sunnuntaisin. Samaa juurta on myös nimitys Pyhätön. Me Nakertajan lapset kävimme kaupungin kansakoulua vuokratiloissa harjoituskoulun vanhimmassa rakennuksessa ja myöhemmin Kylpylän koululla. Tie kouluun ja takaisin ylitti harjun, jota ei ollut vielä puhkaistu. Harjupaviljongin puolelta kiertävä kärrytien levyinen jalankulkureitti vei harjun yli Punaiselle sillalle, joka puolestaan ylitti ja ylittää edelleenkin rautatien, joskaan ei punaisena. Kansakoulussakin oli varmaan aamu- ja iltavuorot, koska meidän osanamme oli palata koulusta pimeässä. Jostakin syystä oli syntynyt varma käsitys, että jatkoluokkien isot pojat kyttäsivät meitä reitinvarren pensaiden pimeydessä, joten yritimme luokkatoverini Ruususen Keijon kanssa ylittää harjun mahdollisimman äänettömästi ja nopeasti. Koskaan ei tapahtunut mitään, vain oma sydän jyskytti. Punainen silta oli myös pelottava paikka, koska siellä oli usean kerran nähty kummitus ja sen asian täytyi olla tosi, sillä siitä kirjoitettiin Itä-Hämeessäkin. Sodassa kärsineen maan ja kaupungin voimavarojen loppuun kuluneisuus näkyi myös Heinolan Puhelinyhdistyksen toiminnassa. Koska isäni oli Heinolan poliisipäällikön virassa, täytyi meillä määräysten mukaan olla kotipuhelin. Poliisipäällikön piti olla tavoittavissa myös virka-ajan ulkopuolella. Puhelinlinjan rakentaminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten kotiini vedettiin yhteys naapuristamme Harjumäen talosta, heillä kun oli vanhastaan puhelin. Meidän numeromme oli Heinola 42, kaksi soittoa ja Harjumäen Heinola 42, yksi soitto. Yhteys toimi ihan kelvollisesti, edellyttäen että keskuksenhoitaja oli huolellinen. Minun Heinolani oli myös raunioiden kaupunki. Muutimme Anjalankadulta Jalmari Kekkosen vuokralaisiksi Kirkkokatu 21:een. Myös osoitetta Kaivokatu 5 käytettiin. Heinolan kaupunginmuseossa, sisääntulosta vasemmalla olevissa tiloissa on valokuva, jossa näkyy tuo valkea, kuutionmuotoinen kaksikerroksinen talo. Ja näkyy myös talon ympäristö, Kekkosen omistaman Kahvila Kaiun ja siihen liittyneiden rakennusten maan tasalle sortuneet rauniot. Kivirakenteinen kaksikerroksinen rakennus ei ollut romahtanut tulipalossa, joten Kekkonen oli korjauttanut sen ja piti sitä vuokratalona. Me asuimme yläkerrassa ja alakertaan tulivat Saarnistot. Tontin Kirkkokadun puoli oli pelkkää rauniota: ehjiä tiiliä ja hajonneita tiiliä, tuhkaa, lasinsirpaleita ja sulanutta lasia, vääntyneitä rautoja, muodottomia emaliastioiden jäänteitä, särkyneitä pitkäkaulaisia vihreitä Lahden Erikoisolut-pulloja jne. Ja samaa Virtakadun puolella Tenholan lihakaupan taloon saakka. Se oli säästynyt tuholta. Kotimme kadun puoleisista ikkunoista näkyi jälleen raunioita. KOP:n korttelin koko Kirkkokadun puoleinen osa yli yhtä tuhon jälkeä aina Kauppakadun varteen juuri rakennettuun KOP:n uuteen pankkitaloon saakka. Kortteli oli kuitenkin umpiaidattu, joten tavallisen kadulla kulkijan ei tarvinnut katsella hävityksen jälkiä. Mutta viinakaupan johtajan tarvitsi. Kaivokadun puolella Kauppakadun kulmassa toimineen liikkeen johtajana oli muutaman vuoden ajan Serho-niminen mies. Puhuttiin hänen olevan 203 cm pitkä. Joka tapauksessa muistan, miten hän Kaivokadun vartta kulkiessaan katseli aidan yli niin kuin ei mitään aitaa olisi ollutkaan. Alle rippikouluikäiselle pojalle raunioympäristö oli mielenkiintoinen. Osa Kahvila Kaiun kellareista oli luhistunut vai osittain, joten jäljelle jääneisiin osiin saattoi laskeutua tutkimuspuuhiin. Se oli jännittävää ja varmaan vaarallistakin. Mitään sellaista, jolla olisi ollut arvoa Jalmari Kekkoselle, emme löytäneet. Muutamana vuonna isäni kasvatti avomaan kurkkua raunioissa. Tuhkasta ja maasta teimme isän kanssa pitkän ja korkean penkin, jonka päälle vedettiin vako. Siihen istutettiin kurkun taimet. Ne katettiin särkyneistä ikkunoista jääneillä lasinkappaleilla, joita oli runsaasti käytettävissä. Kasvupaikka oli kaskimaaksi erikoinen, mutta kurkku ei sitä tiennyt vaan kasvoi hyvin. Talvi kaunisti kaupungin. KOP:n korttelikin sai valkean vaipan, eikä meidän ikkunoistamme näkynyt raunioita vaan riveittäin sieviä yksikerroksisia puutaloja, mustiksi pietyillä katoillaan lukematon määrä savupiippuja. Kun tuuli tyyntyi ja pakkanen kiristyi, piipuista nousi valkoisia pystysuoria savupatsaita kymmenittäin, vieri vieressä. Joskus syttyi nokivalkea ja silloin piippu syöksi liekkejä ja mustaa savua. Oikein kovalla pakkasella kovasti kaventunut virran sula Rantapuiston edessä kasvatti ylleen suuren höyrypilven, joka näkyi hyvin Kirkkokadulle. Sota-aikana ei luokkakuvia juurikaan otettu, mikä kai johtui materiaalipulasta. Mutta keväältä 1947 minulla on tallella Kylpylän koulun portailla otettu kuva, jossa meitä on 30 poikaa sekä opettajamme Jalmari Virtanen. Hänellä oli ankaran miehen maine, ja kyllä hän meidät kurissa pitikin. Liian poikaenergian hän sammutti hyppyyttämällä haaraperusta. Siis hypähdys haara-asentoon ja samalla kädet vaakasuoraan sivuille. Ja sitten paluu perusasentoon, jne. Joskus oli kolmekin poikaa yhtä aikaa hyppäämässä. Koululta käytiin syömässä silloisen Kodinsuojan alakerrassa. Tämä melko komea puurakennus sijaitsi Maaherrankadun ja Lampikadun kulmassa. Ruoka oli useimmiten jotakin velliä tai marjapuuroa. Jokaisen oppilaan piti syksyllä viedä koululle muutama litra puolukoita. Pulaa oli muustakin tarpeellisesta. Kun tehtävänä oli kellarikerroksessa olleessa veistoluokassa saada aikaiseksi naulalaatikko, ei koululla ollut nauloja laatikon kokoamiseen, vaan ne piti tuoda kotoa. Kiehtova ja mekaanisesti hieno oli laite, jonka avulla meidät yritettiin saada ymmärtämään maan ja kuun kierto sekä vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelu. Laite oli tietenkin sotia edeltäneeltä ajalta. Se oli ehkä puoli metriä korkea. Keskellä olevan pystyakselin päässä oli jalka kynttilää varten sekä messinkipeili kynttilän valon vahvistamiseksi. Kynttilä oli nimittäin aurinko. Sivuaisan päässä oli maapalloa esittävä nyrkin kokoinen karttapallo ja aisasta lähtevän teräslangan päässä tuuman kokoinen kuu. Kun sitten Jalluksi kutsuttu opettaja kiersi pientä kampea, alkoi maapallo pyöriä vinossa asennossa olevan akselinsa ympäri reipasta vauhtia ja kuu kiertää paljon hitaammin maata. Ja koko hoito alkoi hiljakseen liikkua auringon ympäri. Ainoa puute oli, että mistään ei löytynyt kynttilää auringoksi, mutta kun Jallu riittävän kauan selosti ja demonstroi meille tätä lähiavaruutta, niin eivätköhän asiat tulleet kovapäisimmällekin selviksi. Ainakin jotenkuten. Heinolan Keskikoulu vietti vuonna 1947 lukuvuoden päättyessä 100-vuotisjuhliaan. Seuraavana syksynä aloitin koulun ensimmäisen luokan. Kouluun oli pakollinen pääsykoe, jonka tulosten perusteella uudet oppilaat valittiin. En tiedä kummalla oli vaatimattomammat toimintapuitteet, kansa- vai oppikoululla. Olkoon tasapeli. Heinolan Keskikoulu ei kuitenkaan ollut kaupungin, vaan valtion koulu. Se toimi yksikerroksisessa puurakennuksessa Silta- ja Kirkkokatujen kulmassa, kirkon kohdalla. Mahtoi olla rehtori Reijosella vaikeaa rakennella lukujärjestyksiä, kun oppilaita oli kymmenen luokallista, mutta luokkahuoneita vain kolme-neljä. Vuoroluku oli väistämätöntä. Pääperiaate oli että ne, joiden koti oli maalla, sijoitettiin A-luokalle, ja heillä oli aamuvuoro. Kaupungissa asuvat olivat B-luokalla ja iltavuorossa. Laulu- ja uskontotunnit pidettiin seurakuntatalolla, joka oli pienehkö puurakennus samaisen Siltakadun varrella, olisiko ollut kolmas talo maantiesillalta koululle päin. Veistotunnit pidettiin Eero Railimon opastuksella Kirkkokadun vastakkaisella puolelle lehtori Helena Syrjälän kauniissa talossa, jota kai nykyään kutsutaan Jyränköläksi. Koen edelleenkin vuosikymmenien jälkeen eräät sen aikaisen pedagogiset doktriinit käsittämättömiksi. Ei ole temppukaan oppia aritmetiikkaa ja hieman vaativampaakin matematiikkaa, ruotsia, saksaa, suomen kielioppia, historiaa jne. Sen kun lukee kirjasta. Mutta jos ei osaa laulaa, niin ei osaa. Kuitenkin kaikkien täytyi laulukokeessa laulaa yksin luokan edessä. Muistan liiankin hyvin sen kouristavan vastenmielisyyden ja häpeän, jota minä, epämusikaalinen poika, koin yrittäessäni äännellä jotakin laulun tapaista kaikkien kuullen. Jos piirustustunnilla opettaja näytti toisille oppilaiden aikaansaannoksia, niin kyllä hän siihen valitsi vain parhaita, ei kehnoimpia. Ei tämä pakkolaulattaminen mitenkään heinolakohtainen tai edes suomikohtainen tapa ollut. Saman kurjuuden olin kokenut Ruotsissa käydessäni siellä kansakoulua. Entäs sitten kasvien kerääminen? Oli kouluhallituksen opetussuunnitelmilta kohtuutonta lähettää vähän yli kymmenvuotiaat kesälomalaiset metsiin ja vainioille ainoana tukenaan kuivaakin kuivempi Hiitosen-Poijärven Koulu- ja retkeilykasvio, jonka vaikean Linen järjestelmän avulla piti saada selville jokaisesta kasvista suomalainen nimi, tieteellinen nimi, heimo, luokka ja kasvupaikka. Ei kuitenkaan lahkoa. Miksiköhän ei? Herbaarioon piti saada kesän aikana 50 kasvia. Suomessa kasveilla on sitä paitsi halu kukkia keväällä ennen kouluvuoden päättymistä, joten elokuussa koululaisparan ahdistus kasvoi, kun ei keväällä ollut ymmärtänyt olla ahkera. Syysmaitikka ja siankärsämö olivat varmaan jokaisen kokoelmassa. Ne, joilla oli ollut koulussa vanhempia sisaruksia, oli etu puolellaan, ja heidän herbaarioitaan käytettiin surutta hyväksi. Minulla ei tätä etua ollut, mutta onneksi Heinolassa järjestettiin toistuvasti romun- ja paperinkeräyksiä, ja kerran sitten potkaisi onni kun löysin keräyssekamelskasta hyväkuntoisen herbaarion. Sen avulla kokoelmani täydentyi siihen 120 kasviin, joka oli keskikouluajan määräksi asetettu. Kasvien tuntemisesta on myöhemmässä elämässä ollut, jos nyt suoranaista hyötyä, niin aikalailla iloa, ja se saattaa kuitenkin olla jopa hyötyä tärkeämpää. Menettelytapa, jossa kömpelösorminen lapsi yrittää päästä selville kukan heteiden ja emien lukumääristä, rakenteista, kiinnittymistavoista jne., oli kyllä tarpeettoman vaikea. Kömpelösormiselle pojalla myös veistotyöt olivat hankalia. Vaatimustaso oli myös kova. Kauha sentään syntyi koivuhalosta, mutta monenmoiset ura- ja sinkkausliitokset vastustelivat ankarasti. Oman ongelmansa aiheutti koulun talonmies. Veistotunneilla tarvittavan puutavaran reservivarasto oli nimittäin koulun piharakennuksen takana, pylväille rakennetun talon alla. Tätä varastoa talonmies vartioi tiukasti. Vaikka opettaja oli nimenomaan lähettänyt hakemaan jotain tiettyä lautaa, oli melkoinen sissioperaatio saada annettu tehtävä suoritetuksi ilman, että talonmies sen katkaisi. Parin kouluvuoden jälkeen siirryimme uuteen, korkeaan ja komeaan koulutaloon lyseonmäelle. Sinne tuli myös silloinen yksityinen lukio, joka pian muuttui valtion koulun osaksi. Kun pakkaset alkoivat, kävi ilmi, että luokkahuoneita ei tahtonut millään saada lämpimiksi. Laaksokadun puolella juhla- ja voimistelusalisiiven takana oli pitkät pinot metrin halkoja, joita talonmies Vehkaoja kärräsi lämmityskattiloihin, patterit hehkuivat, mutta kylmältä tuntui. Niinpä sitten saimme jokainen tehtäväksi tuoda mukanamme kouluun nipun sanomalehtiä. Sen jälkeen ikkunoiden puitteet tilkittiin revityillä ja rutatuilla sanomalehdillä. Taisi auttaa. Ainakaan en muista asiasta sen jälkeen puhutun. Koulu on koulu eikä koulunkäynti Heinolassa varmaankaan ollut sen kummempaa kuin muuallakaan. Niinpä minäkin kahdeksan vuoden jälkeen poistuin lyseonmäeltä valkoinen lakki päässäni ja kukkakimppu kädessäni. Sitä kukkakimppua heilautin pähkinäsilmäiselle tytölle, joka torin sivua kulkiessamme hymyili meille näyteikkunan takaa. Kesätyöpaikat sen sijaan eivät olleet massatavaraa vaan heinolalaisia. Nuorimmat saivat tehdä enintään kuusituntisia päiviä. Olisikohan ikäraja ollut 16 vuotta, jonka jälkeen oli lupa tehdä täydet kahdeksan tuntia. Itse olin apupoikana Seurahuoneen rakennustyömaalla, Kymiyhtiöllä metsän uudistus- ja raivaustöissä, kaupungin puisto-osastolla, postissa joululomilla ruuhka-apulaisena ja kesällä kantamassa sekä TVH:lla autonapumiehenä. Erään kaverini kanssa toimimme myös maalausurakoitsijoina ja saimmekin tehdyksi kahden piharakennukset maalaukset.  Mukavinta oli postinkanto. Jos lajitteli ja kantoi aamukannon oikein nopeasti, saattoi jäädä neljäkin tuntia vapaata ennen iltapäiväkantoa. Se aika käytettiin aina sään salliessa kylpylän hiekkarannalla. Määrävälein, harvemmin kuin kerran viikossa, tuli kohdalle aamuvuoro. Silloin piti nousta viideltä ja mennä hevosmies Komin luo. Hänen kanssaan ajeltiin rautatieasemalle siirtämään Lahdesta tulleet postisäkit hevospelillä Heinolan postiin. VR:n varsinainen postivaunu oli keltainen, ja sen ulkoseinässä oli kirjeluukku. Vanhassa puisessa postitalossa Siltakadun varrella kaupunkiin jäävä posti eroteltiin ja ympäristöön lähtevä lajiteltiin kymmeniin maaseutuosoitteisiin, Kuorttiin, Anettuun, Mansikkamäkeen jne. Tytöt olivat ihan hölmöjä. Siis aluksi. Joskus keskikoulun päättymisen ja lukion alkamisen vaiheilla tytöt alkoivat ensin kiinnostaa ja sitten kiehtoa. Tyttöjä katseltiin ja heistä puhuttiin. Koululla teinikunnan konventeissa opin tanssimaan, kun pari ylemmän luokan tyttöä tuli hakemaan ja pakottivat opettelemaan. Paavo Raninen johti perustamaansa yhtyettä, jonka nimi oli Feet Warmers. Siis elävää musiikkia. Tansseissa niin konventeissa kuin muissakin paikoissa yritettiin toimia niin että pääsi hakemaan sitä tiettyä tyttöä viimeiselle valssille ja sitten vielä saatolle. Tytön kotia kohti käveltiin hidastellen käsi kädessä tai tien eri puolilla kulkien, miten milloinkin. Kotiin palattiin kyllä reipasta vauhtia. Tutustuin useisiin mukaviin tyttöihin, muutamaan vallan ihastuinkin. Sitten, koulumaailmani ulkopuolelta tapasin pähkinäsilmäisen tytön, jonka kulmilla asui pieni nauru. Pähkinäsilmäisen tytön kanssa oli alusta alkaen helppo ja luonteva olla. Hän oli hyvä laulamaan, hyvä tanssimaan, hän oli iloinen, liikunnallinen ja kiltti, taitava käsistään eikä uimaan mennessä arastellut, vaan hyppäsi veteen pää edellä. Lisäksi hän oli sievä. Kävimme elokuvissa ja tansseissa, kesällä etupäässä Jenkkapirtillä tai Rantakasinolla ja talvella Kodinsuojassa. Kävimme kävelyillä, pyöräretkillä, veneellä järvellä, luistinradalla ja vaikka missä. Ja aina pähkinäsilmäisen tytön kanssa oli hyvä olla. Sitä kesti melko kauan kunnes kävi niin kuin lukemattomille nuorille on aina käynyt ja tulee aina käymään: tuli vastaan se maailma, joka sitten vieroitti, pois meidät toisistaan. Oli Heinola minulle vielä paljon muutakin. Yksi parhaista asioista oli Kuikkavuoren Pojat, jossa olin innolla mukana lukioikään saakka. Päivä- ja yöretket ympäristön metsiin ja saariin läheisten kavereiden kanssa olivat partiotoimintaa parhaimmillaan. Samoin tietysti kesäiset viikon pituiset telttaleirit. Lippukunta toimi seurakunnan yhteydessä, mutta ei meitä uskonasioilla liikaa vaivattu. Monenlaiseen urheilutoimintaan oli myös kiva osallistua, vaikka erityisiä synnynnäisiä taipumuksia ei minulla ollut. Hiihtämään olin huono, mutta luistelijana sentään pärjäsin kelvollisesti. Heti sodan jälkeen kaupungin luistinrata oli Kirkkolammen jäällä. Siellä HMP pelasi jääpallon sarjaottelunsakin. Melko pian rata siirtyi urheilukentälle, jossa oli tarjolla monenlaisia mahdollisuuksia: matkaluistelua kenttää kiertämällä, jääkiekon pelaamista, ”kuka pelkää mustaa miestä?”-nimistä naattasleikkiä, jos oli sopiva porukka, sekä kolmena iltana viikossa levymusiikkia, mikä puolestaan mahdollisti jäällä tanssimisen. Ei muuten ole ihan helppoa liukkaat nahkapohjakengät jalassa pyörittää tyttöä liukkaalla jäällä valssin tahtiin. Heinola ei olisi Heinola ilman sinänsä jokseenkin tarpeettomaksi käynyttä rautatiesiltaa. Korkeudessaan ja korkeudestaan se edelleen hallitsee kaupunkikuvaa. Nuorempana se oli meille pojille haasteellinen tutkimuskohde. Pujottautumalla radan alle pääsi kulkemaan teräksisten tukirakenteiden varassa graniittipilarilta toiselle. Varsinaisena tavoitteena oli löytää pulunpesiä. Vaarallista puuhaa, mutta meidän aikanamme ei sattunut onnettomuuksia. Silta oli aluksi jyhkeän lyijymönjän punainen, mutta jonakin vuonna VR maalautti sen nykyiseksi mitäänsanomattoman harmaaksi. En muista, tapahtuiko värin vaihtuminen sillä maalauskerralla, joka ajoittuu Tampellan fluting-kartonkitehtaan rakentamisvuosille. Sillan maalaajat eivät olleet mitään keskivertokansalaisia. Isäni naureskeli, että vaikka Tampellan rakentajia oli 700, ja siltaa oli maalaamassa seitsemän miestä, niin nämä seitsemän saivat aikaan Heinolan poliisille enemmän liikettä kuin tehtaanrakentajat yhteensä. Sen jälkeen kun olin Helsingin Yliopistossa oikeustieteitä opiskellessani suorittanut rikosoikeuden approbaatturin, olin opiskelukassan täydentämistarkoituksessa kahdeksan kuukautta Heinolassa poliisina. Tällöin tulin näkemään myös paloja kaupungin elämän pimeästä puolesta. Oli pikku varkauksia, enemmän tai vähemmän verisiä tappeluita, oli raiskaus sekä lasten ahdistelua, oli mielenterveytensä menettäneitä ihmisiä sekä loppuun alkoholisoituneita miehiä. Tulin tietämään minkä näköinen on pulituuripullo, jonka lakka on suolan avulla hakkaamalla yritetty erottaa liuotinalkoholista. Lakka jää lillumaan kirkkaaseen nesteeseen kuin repaleinen munankeltuainen. Pulimiehet käyttivät mitä irti saivat kolinasta Hotapulvereiden kautta Kas-kas kenkälankkiin. Muistiin on piirtynyt tilanne, jossa pulimies kerta toisensa jälkeen yrittää saada korvikealkoholista kaatamaansa krapularyyppyä pysymään sisällään. Tämäkään mies ei ollut pitkäikäinen. Lemmenlammesta naarasimme ylös sinne tahallaan hukuttautuneen miehen. Kovin oli vaikeaa mennä koputtamaan vainajan kotiovelle ja kertoa kuolinviesti. Yksi kaupungin käyttämistä mainoslauseista kuuluu, että Heinolassa on hyvä kasvaa isoksi. Varmaan näin onkin, miksei olisi. En kuitenkaan tiedä. Mutta sen tiedän, että ainakin sodan jälkeisistä pulavuosista 1960-luvulle saakka Heinolassa oli hyvä asua, elää ja kasvaa. Sanotaan, ettei puute haitannut, koska kaikilla oli samanlaista. Se on myös totta. Kaupunki ympäristöineen tarjosi kasvavalle pojalle vähintään riittävästi ns. virikkeitä, vaikka eihän silloin mistään virikkeistä puhuttu. En minä enkä kaverini ajatelleet kaupunkia kuntajaon mukaisena alueena, vaan meidän Heinolaamme oli kaikki minne kohtuudella pääsi kulkemaan pyörällä, hiihtäen tai veneellä. Ei tullut mieleenkään, että esimerkiksi hyvä ahvenpaikka Tornionsalmi oli Asikkalan puolella. Urheiluopistosta, jota kai edelleenkin puhuttaessa kutsutaan pelkästään opistoksi, tiedettiin, että se oli maalaiskunnan – vanhempien ihmisten mukaan maaseurakunnan – puolella. Opistolla käytiin hiihtäen. En pahalla tahdollakaan saa keksityksi, mitä minulta olisi puuttunut noina elämäni tärkeinä Heinolan vuosina, jolloin kasvoin lapsesta aikuiseksi. Kansainvälisyyttä? Monikulttuurisuutta? Tällaisiin ylellisyyksiin ei ollut silloin missään päin Suomea mahdollisuuksia.  Entä Heinola nyt ja tulevaisuudessa? Tunnen ahdistusta. Se johtuu pelkästään kaupungin talouden tilasta, ei muusta. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun kaupungilla oli kädessään kaikki valttikortit, mitä taivas voi kunnalle antaa. Oli sopiva yhtenäinen alue, oli sopiva väkimäärä, oli yritystoimintaa ja kaupungilla varallisuutta. Nyt talous on kriisitilassa. En kykene enkä haluakaan arvioida, ketkä ovat syyllisiä, virkamiesjohto, poliittinen johto vai molemmat. Päivän tilanne kuitenkin todistaa, että kaupungissa ollaan oltu kyvyttömiä ja vastuuttomia. Jokaisen talousyksikön, kotitalouden, yrityksen ja kunnan täytyy kohtuullisella aikavälillä sovittaa menonsa tulojen mukaisiksi. Heinola on kohtuuttoman pitkän aikavälin ylläpitänyt menotasoa, joka on runsaasti ylittänyt tulojen määrän. Ja tässä sitä sitten ollaan. Olisi oltu ilman vallitsevaa yleismaailmallista lamaakin. Nyt täytyy Heinolasta löytyä johtajuutta ja rohkeutta tehdä päätöksiä, joista poliittinen itsemurhakaan ole kaukana. Selvisihän Suomikin talvisodasta, miksei siis 170 vuotta täyttävä Heinola yhdestä talouskriisistä.