Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Pirkko Sihvonlahti: Minun Heinolani Koulutytön muistikuvia maalaistalon elämästä 1940-luvulla     Talkootyöt Miehet olivat sota-aikana rintamalla, joten naiset, lapset ja ikämiehet tekivät maalaistalon työt. Kaupunkilaisetkin tulivat mielellään maatilalle heinä- tai ruistalkoisiin. Suurin osa talkooväestä oli naisia ja kouluikäisiä nuoria, joten peltotyöt olivat heille täysin vieraita puuhia. Onneksi apuna oli hyvä naapurimme, entinen torpparimme, kuusikymmentä vuotta täyttänyt Arvi. Hänellä oli kesähelteelläkin pitkähihainen flanellipaita ja henkseleillä ylhäällä pysyvät sarkaiset pussihousut. Lippalakki oli kallellaan päässä, suupielessä roikkui itse tehty sätkä ja jaloissa olivat pitkävartiset kumiteräsaappaat. Hän ei käyttänyt lainkaan saapassukkia, vaan kääräisi jalkarätit ilmavasti jalkaterän ympärille. Arvi opasti talkoolaisia ruislyhteiden sitomisessa ja heinien seivästyksessä. Joskus saattoi käydä niin, että hän joutui sitomaan melkein kaikki lyhteet ja pystyttämään ne kuhilaiksi, koska talkoolaisten ammattitaito ei oikein riittänyt. Työn lomassa oli kahvi- ja kotikaljatarjoilua. Kahvi oli korviketta, sillä oikeaa kahvia ei pula-aikana ollut, ei ainakaan suurelle talkooporukalle tarjottavaksi. Äitini oli toi korvikkeen pellolle isossa kuparipannussa. Hän oli asetellut kahvikupit ja vehnäviipaleet pärekoriin, joka toimi samalla vehnäsen tarjoiluvatina. Hän nosteli kahvikupit pyyheliinojen päälle pellon reunalle katsoen samalla, että lähistöllä oli joitakin istuinkiviä tai sopivaa ojan pengertä. Hienoa sokeria ei käytetty kahvin kanssa lainkaan, vaan sokeri oli aina palasokeria. Korvikkeen kanssa tarjottava kerma oli lasipullossa, jonka ympärille oli kääritty kylmässä vedessä kasteltu vaate tai pullon päälle oi vedetty villasukka. Kesähelteillä oli pakko suojata kerma lämmöltä ja auringolta. Siinä istuivat kaupunkilaisrouvatkin pumpulimekoissaan ja kumisaappaissaan ojan pientareella ja hörppivät kahvia jopa ”tassilta”. Me talon oma väki sujautimme sokeripalan suuhun ja ryystimme juoman sen läpi lautaselta. Taitavimmat osasivat pyöritellä lautasta sormenpäiden varassa samalla puhallellen korviketta sopivan jäähtyneeksi. Vehnänen on harvoin niin hyvältä maistunut kuin korvikkeessa kostutettu vehnäsviipale maistui peltotöiden lomassa. Vasta työn päätyttyä tarjottiin kotona valmistettua sahtia. Tarjolla oli sekä naisten että miesten sahtia. Miesten sahti oli vahvasti alkoholipitoista, joten sitä ei voitu tarjota työn aikana. Ruiskuhilaat olisivat saattaneet lysähtää kasaan ja heinätukot osua vain osittain heinäseipääseen. Talkoiden päätteeksi talossa tarjottiin aina ruokaa. Lihakeitto ruisleivän ja voin kera oli tavallisin pääruokalaji. Jälkiruokana oli yleensä marjakiisseli tai vatkattu marjapuuro eli ilmapuuro. Liha ja voilla päällystetty aito ruisleipä olivat harvinaista herkkua pula-ajan kaupunkilaisille. Havaitsin usein, että talkoovieraat sujauttivat lähtiessään kassiinsa jonkin nyssykän. He hymyilivät maireasti ja sanoivat äidilleni suuret kiitokset. Ajattelin, että ovatpa kaupunkilaiset ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Vasta myöhemmin ymmärsin, että heillä oli puutetta sekä läskistä että voista. Sew oli aikaa, jolloin kaupunkilaiset ilahduttivat maalaistuttaviaan tiheillä vierailukäynneillä. Käyntien tarkoituksena oli useimmiten ostaa lihaa, voita ja kananmunia. Se oli mustan pörssin kauppaa. Kesäkiireet ”Se lehmäin, se lehmäin se!” huutelin tarhikon veräjällä tuntia ennen iltalypsyn alkua. Parhaina päivinä johtolehmä Mansikki saapui lehmälauma perässään lypsettäväksi. Lypsy tapahtui käsin tarhikolla, joka oli aidattu neliön muotoinen alue kotipihan laidassa. Siihen aikaan ei ollut lypsykoneita. Lämpiminä kesäiltoina kärpäset kiusasivat lehmiä niin, että tarvittiin ”kärpästen rapsija” lypsyn ajaksi. Jos kaupunkilaisvieraita sattui paikalle, heille annettiin muutama koivun- tai lepänoksa käteen ja he saivat huiskia kärpäsiä pois lehmistä. Palkkiona oli muutama litra maitoa. Lehmät potkivat ja huiskivat hännillään niin kovasti, että lypsäminen oli kovin hankalaa. Joskus maitoa kaatui maahan ja muutaman kerran lehmä onnistui pistämään sorkkansa ämpäriin. Tällöin koko ämpärillinen oli annettava vasikoiden juotavaksi. Iltalypsyn jälkeen lehmät päästettiin pieneen yöhakaan, josta ne tulivat aina aamulypsyn aikaan veräjän pieleen odottelemaan. Mutta huonojakin päiviä oli. Siihen aikaan lehmät laidunsivat päivisin metsässä. Tehtäviini kuului etsiä lehmät laajalta metsäalueelta. Juoksin kumisaappaat jalassa ja alkumatkasta usein voileipä kädessä mäkien yli ja ojien poikki. Ei siinä ennättänyt ihailla metsämaaston kauneutta tai tuntea metsäkukkien tuoksua. Ei myöskään varoa käärmeittä. Erityisesti kuumalla ilmalla tai sateella lehmät eivät saapuneet omintakeisesti lypsypaikalle. Löytäminen oli erityisen vaikeaa, kun yhdellä lehmällä oli kello kaulassa. Olikohan se perushämäläistä säästäväisyyttä? Löydettyäni lehmät tällaisen epätoivoisen etsimisen jälkeen olin niille niin vihainen, että juoksutin kymmenpäistä lehmälaumaa vitsalla huiskien kohti lypsypaikkaa. En todellakaan ajatellut miten vaikea niiden oli juosta täydessä maitolastissaan. Tarhikolla paiskasin suutuspäissäni muutaman lehmän iltajuomat niiden niiden turvan päälle noituen ”kunhan hänes´ on”. Maito siivilöitiin tonkkaan, joka oli tarhikon aidan vieressä jakkaralla. Juuri lypsetty maito separoitiin maitokammarissa heti lypsyn jälkeen. Kerma ja kuorittu maito ei kurri erotettiin separoimalla toisistaan. Kerma hapatettiin ja kirnuttiin voiksi, kurri juotettiin vasikoille ja kissoille. Käyttömaito otettiin kannuun jo ennen separointia. Kesäaamuisin hain usein kaksi hevostamme laitumelta. Kolmas hevosemme oli armeijan käytössä. Maalaistalothan osallistuivat maanpuolustukseen lähettämällä sekä isännät että hevoset rintamalle. Vanhan veräjän luona kutsuin hevosia, Helyä ja Intoa nimeltä. Ne astelivat rauhallisesti luokseni. Annoin molemmille leipäpalat ja asetin toiselle suitset päähän. Kävelin suitsista kiinni pitäen toisen hevosen edellä ja toinen käveli vapaana perässä. Kumpikaan hevosista ei kertaakaan satguttanut minua eikä vapaana kulkeva hevonen lähtenyt sivupoluille. Olisinhan voinut ratsastaa toisella hevosella, mutta olin niin pieni, että en päässyt hevosen selkään ilman sopivaa apukiveä. Metsälaitumella ei aina sopivaa kiveä löytynyt. ”Voimahloton kun kärme meinas pulota min päällem” kirkaisi äitini heinätukkoa seipäälle nostaessaan. Heinien seivästäminen oli naisten työtä, vaikka se olikin kovin raskasta. Monia vuosia kodissani renkinä ollut Eeve pystytti seipäät. Hän junttasi rautakangella reiän maahan, iski siihen heinäseipään pystyyn, nappasi saapasvarrestaan seipään nauln js tökkäsi sen alimmaiseen reikään. Eevellä oli jalassaan mahtavat pussihousut ja sama ruudullinen lippalakki aina päässään. Työmies tupakka roikkui melkein aina suupielessä, tosin usein sammuneena. Hän oli leppoisa mies ja kova työmies. Kymmenvuotiaana minut ylennettiin heinätöissä hevosvetoisen haravakoneen ajajaksi, sitä ennen olin saanut toimia ”naulatyttönä”. Eeve niitti heinän hevosvetoisella niittokoneella edellisenä yönä hieman kuivahtamaan. Varsinaisena seivästyspäivänä kokosin heinät haravakoneella pitkänomaisiin kasoihin, joiden vierelle seipäät pystytettiin. Seipäiden tuli olla ehdottoman suorissa riveissä peltosaran suuntaisesti. Keväällä perunan istutuksen aikaan sain kymmenvuotiaana taluttaa hevosta. Ohjasin sitä pitämällä tiukasti kiinni hevosen suitsista aivan kuolaimen vierestä. Oli varottava, että hevonen ei tallaa jalkani päälle epätasaisella perunapellolla. Tärkeintä oli se, että perunavaot olivat suoria. Auran eli arran varressa oleva ei oikein voinut ohjata hevosta viivasuoraan. Imjärven kymmenkunta taloa oli aikanaan perustanut Imkoskeen sähkölaitoksen ja myllyn. Sähköä tuotettiin päivittäin, mutta sitä säännösteltiin. Mylläri sammutti sähkön yön ajaksi ja sytytti sen aamulla viiden aikaan. Illalla klo 22 valot alkoivat hiljalleen himmetä sammuen hetken kuluttua kokonaan. Linjat olivat aika usein epäkunnossa. Tästä johtuen sähkölinjojen tarkastus oli jokaisen talon osuudelle tehtävä itse. Nopsajalkainen koulutyttö oli tähän tehtävään sopiva. Monena kesäiltana juoksin sähkölinjan alla katse johtoihin suunnattuna. Oli tarkkailtava, olivatko johdot jotenkin kietoutuneet toisiinsa tai peräti poikki jostakin kohdasta. Mieleeni on jäänyt eräs linjan tarkastusretki. Vanhempani olivat luvanneet ottaa minut mukaan iltamiin. jotka pidettiin vasta valmistuneella kylän huvitalolla Salopirtillä. Ehtona oli se, että ensin tarkastan sähkölinjan. Juoksin tuon muutaman kilometrin matkan linjan alla. Enpä tainnut montakaan kertaa vilkaista ylös linjoihin. ”Kunnossa ovat” tokaisin tullessani. Onni oli puolellani. Vika taisi olla jonkun toisen talon linjaosuudella. Iltamiin pääsy oli 1940- luvun koulutytölle unelmien täyttymys. Oli mahtavaa istua pitkillä selkänojattomille puupenkeillä koivuntuoksuisessa seurantalossa. Ohjelmana olivat ajan tavan mukaan, tervehdyssanat, runonlausunta, yksinlaulu ja näytelmä. Puhvetista sai ostaa yhtä lajia laimeaa mehua. Lopuksi oli tunti tanssia paikallisen haitarinsoittajan tahdittamana. En toki itse tanssinut, mutta oli ihanaa katsella. Kesäarkeen kuului muutamia hauskoja askareita. Vispilöiden teko oli leppoisaa puuhaa. Vispilävarvut otettiin alkukesällä ennen juhannusta rauduskoivusta. Pienellä työveitsellä poistettiin lehdet ja oksien kuoret. Varvuista muotoiltiin vispilä, joka oli toisesta päästään laajempi. Kapeampi pää sidottiin tiukasti taipuisiksi kierretyillä varvuilla. Varpuvispilät olivat ainoita vatkaimia ruokataloudessa. Vispilän sidontamalli paljasti, kuka oli sen tehnyt. Vispilät säilytettiin ilmavasti liiterin kattoon ripustetuilla naruilla. Ennen käyttöönottoa ne kasteltiin ensin kuumassa ja sitten kylmässä vedessä. Vastojen teko oli myös alkukesän puuhaa. Nekin tehtiin ehdottomasti rauduskoivusta. vastojen tekoa varten kaadettiin sopivankokoinen koivu ja vastat tehtiin valmiiksi asti metsässä, yleensä kaadetun koivun rungolla istuen. Tämän suomalaisen saunan peruspuhdistusvälineen tekeminen oli todellista taitopuuhaa. Mestareita oli moneen tyyliin. Myös vastat säilytettiin liiterin kattoon ripustetuissa naruissa. Käyttöön otettaessa kuivaa vastaa liotettiin tulikuumassa vedessä. Samalla nautittiin ihanasta tuoreen koivunlehden tuoksusta saunassa. Hauskinta kesäpuuhaa oli haavan lehtien riipiminen juhannusaattona. Kodissani oli tapana levittää paksu kerros haavan lehtiä tuvan lattialle juhannuksen ajaksi. Vähemmän kiinnostavia kesätöitä olivat kasvimaan kitkeminen ja kastelu. Kaikki tavallisimmat kasvikset kasvatettiin kotipuutarhassa. Kasviksia ei ostettu lainkaan. Meillä ei ollut minkäänlaisia kastelulaitteita, joten vesi kannettiin kastelukannulla navettakaivosta. Kotini pihalla oli myös paljon perennoja ja kesäkukkapenkkejä, joiden hoitaminen kuului kesätehtäviin. Koulutytön kesäinen arkipäivä oli työntäyteinen. Keskipäivällä ei ollut sopivaa mennä uimaan. Vasta iltalypsyn, separoinnin ja tiskin jälkeen oli lupa mennä rannalle, mutta silloin aurinko oli jo laskemaisillaan. Rantaelämä jäi kovin tuntemattomaksi ainakin sota-ajan lapselle maalaistalossa. Ruoka-asiat Mitä syötiin ja mihin aikaan? Arkipäivän ruoka-ajat olivat vakiot: aamulla klo 7 tarjottiin ruispuuroa, läskisoosia ja perunoita. Metsä- ja peltotöihin menijöiden oli tapana syödä heti aamulla tukevasti. Liha-, kaali- tai kalakeitto vaihteli keskipäivän aterialla, joka syötiin klo 12. Jälkiruokana oli usein marjapuuro. Iltaruoka oli klo 18. Perunat ja läskisoosi saattoivat olla ruokana illallakin, mutta kesällä viili talkkunan kera oli kuitenkin kevyempi ja suositumpi vaihtoehto. Kahvia tai korviketta ei juotu ruoan yhteydessä, mutta kesäisin sitä vietiin usein pellolla työskentelevien piristykseksi sekä aamu- että iltapäivällä. Ruokakello eli vellikello oli tärkeä tiedotusväline kesäisessä maalaiselämässä. Vellikello oli aitan katolla ja sitä soitettiin pitkästä narusta vetäen. Puolen päivän aikaan kelloa kilkutettiin merkkinä siitä, että ruoka oli valmista. Kellon soinnista voitiin päätellä, millainen oli kellonsoittajan mieliala. Kelloa käytettiin myös hälytysvälineenä, jos jotakin yllättävää oli pihapiirissä tapahtunut. Pääsääntö oli se, että aina kellon soidessa piti kiireesti saapua pihalle. Arkiruoan raaka-aineita olivat pääsääntöisesti syysteurastuksen yhteydessä suolattu liha ja suolattu kala. Äitini oli innokas lahnan kalastaja. Hän pyydysti lahnat verkoilla läheisestä Kirveslammesta ja sulasi ne halkaistuina kalatiinuun. Hänen suolaamiaan lahnoja syötiin ympäri vuoden. Lahnapuolikkaasta leikattiin ruotoineen sormenpaksuisia paloja, jotka syötiin keitetyn perunan kanssa. Suolasienistä valmistettiin kastiketta ja salaattia. Tosin kodissani käytettiin hyvin harvoja sienilajeja. Keltavahverot, haapa- ja karvarouskut olivat ainoita äitini hyväksymiä sieniä. Kaikki marjat olivat itse poimittuja metsämarjoja ja puutarhamarjoja. Puolukka oli helpon säilyvyytensä vuoksi suosituin marja. Puolukat survottiin sellaisinaan puusaaviin, jota säilytettiin ruoka-aitassa. Omalta suolta poimittiin lakkoja ja mesimarjoja. Mesimarjoista tehtiin taivaallisen makuista tuoremehua ja lakat valmistettiin hilloiksi. Metsämansikoita ja mustikoita poimittiin niin paljon kuin muilta kiireiltä ehdittiin ja niistä tehtiin hilloa. Puutarhassa kasvatettiin karviaismarjoja, musta- ja punaherukoita sekä vadelmia. Riistaa ei käytetty lainkaan, sillä perheessäni ei ollut innokasta metsästäjää. Juurekset viljeltiin itse, samoin kurkut, tomaatit, kaalit ja lehtisalaatit. Kotikalja, maito ja kirpeän hapan piimä olivat ruokajuomia. Ruoan kanssa ei koskaan juotu vettä, mutta sitä juotiin janojuomana suuresta vesisaavista yhteistä kuuppaa käyttäen. Sahti ei myöskään ollut arjen ruokajuoma., mutta juhlapöydissä sitä tarjoiltiin aina ruoan kera. Kesän ja syksyn herkkuja Kesäisin valmistettiin viiliä ainakin joka toinen ilta. Lypsylämmin maito ja lusikallinen valmista viiliä pantiin pieniin lasiastioihin. Ne asetettiin keittiön nurkassa olevaan kaappiin viiliytymään vuorokaudeksi. Viiliä syötiin vaalean hämäläisen talkkunan kansa ja seosta kutsuttiin letkuksi. Marjapöperö (pöperö) oli suosittu kesäruoka. Survottuihin marjoihin yhdistettiin talkkunaa siten, että tuli paksu puuro. Se syötiin maidon kera. Ternimaidosta valmistettiin uunijuustoa, joka maustettiin kanelilla ja syötiin maidon kera. Syksyisin äitini valmisti puolukoista ja ruisjauhoista rippanaa. Se oli leivinuunin jälkilämmössä useita tunteja haudutettu jälkiruoka, joka nautittiin maidon kanssa. Juhannukseksi tehtiin aina retarieskoja. Hapatettuun kermaan yhdistettiin ruisjauhoja ja suolaa. Taikinasta muotoiltiin kämmenen kokoisia ohuita rieskoja, jotka paistettiin kaaalinlehden päällä hyvin kuumassa uunissa ja nautittiin runsaan voin kera. Kesäsunnuntaisin syötiin aamupäivällä juustokeittoa. Kiehuvaan maitoon yhdistettiin piimä- kananmunaseosta. Seosta keitettiin hetken ja saostunutta juustomassaa koottiin kauhalla kokkareiksi niin, että hera erottui keiton liemeksi. Keiton ainoa mauste oli suola. Tällainen kokkareinen juustokeitto oli maukasta ohuen ruisleipäviipaleen kera. Syksyisin äitini leipoi uusista ohrajauhoista ohuita ”pippoja”. Hän paineli taikinan aivan ohueksi levyksi ja paistoi levyt tulikuuman leivinuunin arinalla siten, että lopputuloksena oli kaksi pelkkää kohonnutta ruskeapilkkuista kuorta ja välissä pelkkää tyhjää. Pipot olivat upean makuisia juuri paistettuina ja runsaalla voilla siveltyinä. Vierasruoka Vierasruoka tarjottiin aina salin puolella ja se ei ollut tavallista arkiruokaamme. Vieraille tarjottiin usein keitettyä haukea ja munakastiketta lehtisalaatin ja keitettyjen perunoiden kera. Alkuruokana saattoi olla ”tytinää” eli aladobia, joka valmistettiin vasikan lihasta. Jos vieraille tarjottiin liharuokaa, se oli yleensä vasikanpaisti keitettyjen kasvisten, kastikkeen ja puolukkasurvoksen kanssa. Kahvivieraita varten oli aina vierasvara. Tietyssä komerossa ja omissa peltirasioissaan säilytettiin kolmea lajia pikkuleipää ja yhtä lajia kuivaa kakkua. Ne saattoivat joskus olla pidempään säilytettyjä, mutta niitä piti aina olla varastossa vieraan varalle. Kahvin kanssa tarjottava vierasvara oli aina makeutettua. Kodissani ei koskaan käytetty kahvin kanssa ns. pikkusuolaisia tuotteita. Ruoka-aineiden säilytys Maitokamari, jota kammariksi kutsuimme, oli erillinen pieni punainen rakennus pihamaalla ja käytössä vain kesäaikana. Jo kammarin ovelle kuului merkillinen sihinä peränurkasta. Siellä kuhisi piimä, joka hapatettiin kitkerän kirpeäksi sintupiimäksi. Sitä juotiin janojuomana peltotöissä. Kivilattian päälle yhteen nurkkaan oli tehty eräänlainen sementtiallas. Siellä säilytettiin kotona kirnuttua voita voipaperiin pakattuina puolen kilon paketteina. Joka toinen viikko äiti souti Imjärven kaupalle Imkosken yläjuoksulle ja myi voin kauppaan. Heinolan Osuuskaupalla oli siihen aikaan sivumyymälä Imjärven kylän keskustassa. Maitokamarin toisessa päädyssä oli kala- ja liha-aitta. Aitan kivilattian päällä oli kaksi suurta puutiinua. Toiseen tiinuun suolattiin syysteurastuksen aikaan lähinnä sianlihaa. siellä kelluivat puhdistetut päät, sorkat, kyljet ja ruhon paremmat osat samassa suolaliemessä. Mikäli lammasta tai nautaa teurastettiin, niiden lihat suolattiin eri astiaan tiinun vierelle. Toiseen tiinuun suolattiin kalat. Suolakala oli yleensä lahnaa. Ahvenet ja hauet valmistettiin heti tuoreina ruoaksi. Marraskuisesta muikkusaaliista osa syötiin heti ja loput suolattiin pikkutynnyriin. Jauhoaitta oli eri rakennuksessa. Siellä oli rivi kannellisia laareja. Kaikki jauhot olivat kotiviljasta myllytettyjä. Laareissa oli ruis-, ohra- ja vehnäjauhoja. Ruis- ja ohrajauho jauhettiin Imkosken myllyssä, joka oli paikallisten isäntien omistama. Vehnäjauhot jauhatettiin Kumian myllyssä, samalla saatiin myös grahamjauhot ja mannaryynit. Imkosken myllyllä ei ollut vehnäjauhon käsittelyyn tarvittavia seulontalaitteita. Laareissa säilytettiin myös kokonaisia jyviä: kauraa, ruista, ohraa ja vehnää. Kauraa ei koskaan jauhatettukaan, vaan se syötettiin kokonaisina jyvinä eläimille. Talon takana mäen syrjässä oli kaksi maakuoppaa, joissa perunat, porkkanat, lantut ja nauriit säilytettiin. Toisessa kuopassa oli enimmäkseen eläinten ruoaksi tarkoitettuja turnipseja ja rehukaalia. Ennen uuden sadon valmistumista tehtiin kuopissa suursiivous. Kuopat tyhjennettiin, rikkoontuneet puukehikot korjattiin, kuopat lakaistiin ja tuuletettiin. Varsinaiset ruokatavarat säilytettiin ruokahuoneessa, sillä jääkaappeja ei ollut. Ruokahuoneet olivat yleensä taloissa pohjoisen puolella. Jostakin syystä kotini ruokahuone oli sijoitettu etelän puolelle. Tästä johtuen se oli kesällä liian kuuma. Lämpiminä kesinä jouduimme kuljettamaan kaikki herkästi pilaantuvat ruokatavarat maitokammarin kivilattialle pihan toiseen laitaan. Toinen mahdollisuus oli viedä ruoat lähteeseen, joka sijaitsi mäen alapuolelle parin sadan metrin päässä. Rukiista valmistetut reikäleivät säilytettiin puusalkoon pujotettuina tuvan katon rajassa. Leipää leivottiin kerran kuukaudessa. Taikina tehtiin aina samaan taikinasaaviin, jossa oli hapanjuurta tallella. Kotonani leivottiin reikäleipiä, ei koskaan limppuja. Siirtolaiset kotitilallani ”Kaik´ männiit eikä piisantkaa” tokaisi terijokelainen äiti saapuessaan siirtolaisena Kesiön kansakoululle. Talvisodan alkaessa syksyllä 1939 terijokelaiset joutuivat lähtemään kodeistaan niin nopeasti, että vain käyttövaatteet ja hätäisesti koottu kassillinen tärkeimpiä tavaroita oli ehditty ottaa mukaan. Evakuointi suoritettiin tehokkaasti. Heinolan seminaari oli yksi tälle alueelle sijoitettavien siirtolaisten kokoamispaikka. Sieltä heidät ohjattiin eri kylien kansakouluille tai seurataloille, joista sijoittaminen paikallisiin perheisiin tapahtui. Äitini tarjosi terijokelaiselle Maijalle ja hänen kahdelle lapselleen Lahjalle ja Alpolle asuntoa meiltä. He saivat oman pienen huoneen asuttavakseen, mutta ruokansa he valmistivat itse yhteisellä puuhellalla äitini kanssa. Koska jääkaappia ei siihen aikaan ollut, ruokakomeron hyllytilat jaettiin kahden perheen kesken. Maijasta tuli pian tärkeä apumme talon töissä ja hyvä ystävämme. Siirryimme aika pian yhteiseen ruokatalouteen ja olimme siis samaa perhettä. Kiinnyin Maija-tätiin ja pidin hänen lapsiaan miltei sisaruksinani. Olin ainoa lapsi ja olin onnellinen saadessani kavereita. Kun perhe kymmenen vuoden kuluttua muutti Heinolan kaupunkiin, jäi Maija-täti hyväksi ystäväkseni ja pidimme tiivistä yhteyttä hänen kuolemaansa saakka. Jatkosodan evakuointien aikaan v. 1944 saapui kotiini mainio Pihkasen 5-henkinen perhe lehmiensä kanssa. Perheen Riikka-tytär ajoi lehmät maantietä ja kinttupolkuja pitkin Uusikirkolta Heinolaan. Oli hän joitakin matkaosuuksia tullut rautateiden härkävaunussa lehmineen. Muu perhe: äiti, isä, Maila-tytär ja mummo tulivat omalla hevosella koko matkan. Tavaroita heillä oli mukana vain sen verran, kun yhteen hevoskärryyn neljän henkilön lisäksi mahtui. Meillä asui siis kaksi siirtolaisperhettä samaan aikaan, joten ruokakomero jaettiin kolmen perheen kesken. Pihkasen lehmät sijoitettiin navettaamme niin, että toisella puolella syöttöpöytää olivat evakkolehmät ja toisella puolella omat lehmät. Perhe asui salissamme, mutta hella ja leivinuuni olivat tietysti yhteiset. Olin aivan silmät pyöreänä, kun Pihkasen täti paistoi meheviä karjalanpiirakoita leivinuunissamme ja tarjosi niitä meille kaikille voi kera. Hänellähän oli omat lehmät mukana, joten voita riitti. Hän teki myös isot uunivuoalliset karjalanpaistia ja tarjosi sitä talon väelle. Tosin liha-avustusta tuli meidän sianlihatiinustamme. Tälle karjalaisperheelle oli ominaista hersyvä vieraanvaraisuus, valoisa elämänasenne ja nöyristelemätön sopeutuvuus uusiin olosuhteisiin. Meillä jäyhillä hämäläisillä oli ihmettelemistä. Kuulin joskus äitini ja isoäitini päivittelevän tuota tuhlailevaa ruoan käyttöä. Kotonani oli totuttu pitkään mutta kapeaan leipään perinteiseen talonpoikaistyyliin. Karjalaisisäntä oli taitava sekä sisä- että ulkotöissä. Siivous, ruoanteko ja langan kehrääminen onnistuivat siinä kuin kyntäminen tai mutakuoppaan pudonneiden lehmien pelastaminen. Hän oli jo vanhempi mies, joten hän ei ollut sodassa. Hän oli todellinen aarre talon töiden hoidossa, koska isäni oli sotatehtävissä. Meille tällainen monitoimimies oli aivan uusi ilmiö, isälläni oli nimittäin vanhanajan miehen periaate: akkojen töihin hän ei ryhdy. Kun isäni saapui lomalle, hänen oli vaikea sopeutua siihen, että hänen talossaan asui pikku perheen lisäksi kahdeksan aivan vierasta ihmistä. Ydinperheeseemmehän kuului vain kolme henkilöä. Isäni lyhyinä loma-aikoina hän ja isä Pihkanen ottivat toisistaan mittaa lähinnä sanallisesti. Joskus myös käytännön työssä: hevosten käsittely, puutyöt tai metsätaitoasiat olivat paremmuuden mittauskohteina. Kuinka kävikään? Miehet alkoivat arvostaa toisiaan ja perheistämme tuli ystäviä. Pihkasen perhe sai jonkin ajan kuluttua pika-asutuslain nojalla pienen tilan Myllyojalta. Uusi maanhankintalaki säädettiin v. 1945 ja uusien tilojen muodostus alkoi sen perusteella v. 1946. Pihkasen perhe osti tämän lain perusteella maatilan Paimiosta ja muutti sinne. Jokavuotiset vierailut perheidemme kesken jatkuivat monia vuosia pitkästä välimatkasta huolimatta. Me hämäläiset jouduimme olosuhteiden pakosta ottamaan karjalaiset koteihimme, mutta saimmekin heistä elinikäisiä ystäviä.