Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Paula Tähtinen-Taskinen:   Minun Heinolani     Äitini Aino Vilhelmiina Tähtisen kertomaa Voi, kuinka jännitti! Seisoin laivan kannella kaiteesta kiinni pitäen ja tähyilin innokkaana ja vähän pelokkaana uutta kotiseutua. Ohitettiin niemenkärki, jossa seisoi suuri rakennus, kartanon näköinen, ja nyt taidettiin tulla perille, sillä kauempaa näkyi jo rakennuksia enemmänkin. Matka oli taittunut nopeasti. Isän veli Otto Hietaharju ja hänen vaimonsa Selma olivat tulleet hakemaan minut Hollolan Kutajoelta luokseen asumaan. Elettiin vuotta 1918. Olin toukokuussa täyttänyt kolmetoista ja päässyt keväällä kansakoulusta. Vanhin sisareni Matilda oli aikaisemmin ollut Hietaharjujen luona ja käynyt seminaarin puutarhakoulua. Hän oli kuitenkin sairastanut ankaran lavantaudin, jonka seurauksena oli joutunut lopettamaan opiskelun ja palaamaan kotiin. Nyt oli minun vuoroni kokeilla siipiäni. Selma-täti oli luvannut vanhemmilleni, että he kohtelisivat minua kuin omaa tytärtä. Hietaharjun pariskunnalla ei ollut omia lapsia, sillä heidän ainoa tyttärensä Vappu oli kuollut tapaturmaisesti 1-vuotissyntymäpäivänään. Kotoa lähtö oli ollut kova paikka, äiti itkemässä ja nuoremmat sisar ja veli totisina ja sanattomina – pala tuli kurkkuun, kun sitä ajatteli. Oli ensin tultu hevosella Lahteen ja sitten laivalla monta tuntia. Laivan sireeni huusi jo, ja pian se saapui satamaan ja tuota pikaa olin tavaroineni Heinolan kamaralla. Sedän puutalo sijaitsi Kirkkokadun ja Itäisen Puistokadun kulmassa, ja kadun toisella puolella oli iso puisto. Perillä täti näytti minulle huoneen, johon sain viedä tavarani ja jossa saisin asua. Oma huone – sellaista ylellisyyttä ei kotona Kutajoella ollut tarjolla. Seuraavana aamuna oli jo niin paljon uutta opittavaa ja ihmeteltävää, että koti-ikäväkin aivan haihtui. Opin pian, että uudessa kodissani Selma-täti oli pomo. Kotona isä oli ollut se, joka määräsi. Olin joskus ajatellut, että äitikin vähän pelkäsi isää, ja olin ollut kapinamielellä isän käytöksen vuoksi ja ajatellut, etten kyllä antaisi kohdella itseäni tuolla tavalla. Hietaharjuilla oli toisin. Otto-setä oli nuorempana toiminut kirvesmiehenä, ja kertoi olleensa rakentamassa Harjupaviljonkiakin ja tehneensä siihen puuleikkauksia, samoin pappilaan. Nykyisin hän toimitti talossaan erilaisia ulko- ja sisätöitä sekä pikkuremontteja. Häntä kutsuttiin talonomistajaksi sen aikaisen käytännön mukaan. Setää 14 vuotta nuorempi Selma-täti oli liikenainen, joka piti ruokalaa, kesäisin erityisesti kylpyvieraille, ja talvella lisäksi täysihoidossa koululaisia. Opin pian, että talossa piti jokaisen tarttua työhön rivakasti. Tädillä oli kesäisin useita nuoria tyttöjä ja naisia apulaisina leipomassa, keittämässä, tiskaamassa jne. Siellä oli siis nuorta seuraa, kun täti alkoi koulia minua erilaisiin tehtäviin. Olin jo 13-vuotiaana täydessä mitassani ja naiseksi melko pitkä. Minusta tuli ensin tarjoilija, vein annokset asiakkaille ja korjasin astioita tiskiin. Ruokailijoissa oli paljon kylpyvieraita, ja kyllä siinä maalaistytön polvet aluksi tutisivat, kun tällaista herrasväkeä piti palvella. Myöhemmin, kun olin jo vähän vanhempi, täti pani minut myös keittäjän hommiin. Toki hän aluksi neuvoi, mutta jätti pian selviytymään omin avuin. No, opinhan minä ja niistä taidoista on ollut kyllä apua myöhemmässäkin elämässä. Kesäiltaisin oli sentään vapaata ja voin mennä nuorten kanssa ulos. Kävimme katselemassa, kun hienoja ihmisiä meni seurahuoneelle ja kasinolle. Kuuntelimme musiikkia, jota esimerkiksi Veneskosket esittivät monena vuonna. Kesä oli Heinolassa vilkasta aikaa – nähtävää ja kuultavaa riitti ja ruokavieraita palveltavaksi. Tuli ensimmäinen syksyni Heinolassa. Seminaarilaiset sekä koululaiset ympäröivältä maaseudulta saapuivat kaupunkiin ja tarvitsivat majoitusta. Hietaharjuille majoittui kaksi yläluokkalaista, Yrjö Rauhala ja Uuno Salonen, myöhemmin Kailas, jotka olivat erilaiset keskenään. Yrjö ystävystyi meidän muiden nuorten kanssa. Sain hänestä monivuotisen ystävän, jonka kanssa oli vuosia kirjeenvaihdossa hänen aloitettuaan teologian opinnot Helsingissä. Uuno oli enemmän omissa oloissaan, ja meistä muista hän oli vähän erikoinen. Vasta vuosia myöhemmin meille kaikille selvisi, ettei hän olisi voinutkaan olla ihan tavallinen koulupoika. Talvi toi sitten uuden harrastuksen. Kirkkolammen jäälle tehtiin luistelurata ja sinne oli nuorten ja aikuistenkin tapana kokoontua. Soittoakin siellä oli. Vanhempani olivat muuttaneet Hollolasta Lohjalle. Koska olin alaikäinen, oli rippikouluiän tultua matkustettava sitä varten Lohjalle. Palasin ripillepääsyn jälkeen Heinolaan, mutta parin vuoden päästä isä kutsui minut taas kotiin. Äiti oli sairastunut vakavasti ja minua tarvittiin hänen hoitajakseen ja taloutta pitämään. Olin kotona äidin kuolemaan asti ja palasin sitten taas Heinolaan. Täytin sinä keväänä 18 vuotta. Yhden talven vietin Selman sisaren Aura Kokkosen luona Terijoella, jossa autoin häntä majatalon pidossa. Terijoelta jäivät erityisesti mieleen upeat hiekkarannat, kauniit huvilat ja kreikkalaiskatolisuus. Mieleen jäi soimaan ortodoksikirkosta harras ”Hospoti pomiloi.” Koska kylpyvieraita oli vain kesällä ja ruokalatoiminta oli muulloin hiljaista, päätti Selma-täti avata sekatavarakaupan Kirkkokadulle viereiseen rakennukseen. Näin sain jälleen uuden tehtävän – minusta tuli kaupan myyjätär. Oikeastaan pidin työstä, vaikka asiakkaita piti rouvitella ja muutoinkin puhutella kolmannessa persoonassa. Asiakkaissa oli myös hyvin persoonallisia henkilöitä. Eräs sellainen oli seminaarinopettajatar Adele Festen. Hänellä oli tapana koputella ovelle, kun kauppa oli jo suljettu ja olin Hietaharjujen puolella. Palasin siis avaamaan kaupan ovea ja yleensä opettajatar oli vailla puolikasta leipää. Puolitin leivän ja hän tarkkaan katsoi, kumpi olisi suurempi. Kerran hyllyssä oli jo valmiiksi puolikas leipä ja sanoin, etten voi puolittaa uutta leipää, ennen kun valmis puolikas on myyty. Neiti Festen sanoi tulevansa sitten uudestaan, kun voisin puolittaa hänelle uuden leivän. Kerran hän yllätti minut kysymällä, haluaisinko tulla tutustumaan hänen kotiinsa. Sovimme ajan ja niin saavuin hänen komean tornitalonsa ovelle. Hän antoi minulle tossut jalkoihin ja kuljetti huoneissa esitellen kotiaan. Seinillä oli paljon taidetta, hänellä oli komea flyygeli ja hienoja huonekaluja. Hän kertoi, mistä oli mitäkin hankkinut. Paljon oli ulkomailta tuotuja, mikä siihen aikaan oli harvinaista, Hän oli erittäin ystävällinen ja nautti ilmiselvästi saadessaan esitellä kotiaan. Pyörällä päästäni lähdin kotiin ihmetellen suuresti, miksi hän yleensä oli kutsunut juuri minut. en tuntenut ketään, joka olisi saanut vastaavanlaisen kutsun. Kaupunkilaiset pitivät neiti Festeniä vähän omalaatuisena. Olin koulussa ollut hyvä oppilas, ja minulla oli mainio päästötodistus. Pikkuhiljaa vuosien aikana minulle oli kypsynyt halu pyrkiä seminaariin. Kerroin tästä toiveestani Selma-tädille, joka suhtautui ajatukseen myötämielisesti, mutta luetteli sitten, mitä minun pitäisi tehdä korvatakseni täysihoitoni. Mietin asiaa ja totesin, etten mitenkään selviäisi opiskelusta kaikkien niiden tehtävien takia, jotka minun oletettiin ehtivän tehdä. Luovuin ajatuksesta pyrkiä opiskelemaan ja jatkoin myyjättärenä. Äidin kuoleman jälkeen isä meni pian uusiin naimisiin ja perhe muutti taas, nyt Elimäelle. Vähän sen jälkeen tulivat sisareni Eine ja veljeni Arvo Heinolaan, Eine leipuriksi Hietaharjulle ja Arvo oppipojaksi Saarelman autoverstaalle. Nuoruudessani pikkukaupungin asukkaat olivat hyvin eriarvoisessa asemassa. Oli herrasväki, josta jotkut puhuivat ruotsia, oli kauppiaat ja muut erilaisten ammattien harjoittajat ja oli tavallinen työväki sekä piiat ja rengit. Oli eräs asia, joka yhdisti naisväkeä asemasta riippumatta. Se oli hevosen sonta. Hevosta ei ollut joka talossa, mutta tuo himoittu lannoite oli tarpeen joka taloudessa. Se sai kukat kukkimaan sekä ikkunalaudalla että puutarhassa, ei ollut tavatonta nähdä hieno rouva keräämässä kadulla pussiin tätä mainiota tuotetta. Ei ollut voinut lähettää piikaa kadulle, kun tällä oli pyykkipäivä, eikä pyykkiä voinut jättää kiehumaan yksikseen suureen muuripataan. Puutarhanhoito oli yksi taito, jonka opin Hiekkaharjulla. Siellä oli kasvimaa, jonka hoitoon nuorena osallistuin. Vapaa-aikana ei muutoinkaan sopinut olla jouten, vaan oli opeteltava tekemään erilaisia käsitöitä. Yleensä ne sujuivat hyvin, mutta pitsinvirkkaus oli jotenkin työlästä. Purin ja korjasin monta kertaa, ennen kuin ensimmäinen lakanapitsi oli valmis. Joitakin huvituksia mahtui sentään elämäämme. Elokuvissa käynti oli hyvin suosittua. Kerran eräs mies tuli kauppaan suoraan elokuvista ja sanoi, että täällähän se Greta on. Minun oli sanottu muistuttavan ruotsalaistähteä ja kaiketi minulla olikin samanlaiset silmät ja olin yhtä kookas ja kengännumeromme oli sama. Sanoivat Gretalla olevan isot jalat. Olin jo reilusti yli kahdenkymmenen ja 25 vuoden vanhanpiian raja lähestyi uhkaavasti. Olihan minulla toki ollut ihailijoita, kuten silloin sanottiin, mutta sitä oikeaa ei ollut löytynyt. Sitten tutustuin Maunoon, joka oli 5 vuotta vanhempi, syntyjään Sysmästä, mutta muuttanut Asikkalan kautta Heinolaan. Hän oli pitkä ja hoikka ja hänellä oli kauniit, laineikkaat hiukset. Hän työskenteli rullatehtaalla työnjohtajana ja hänellä oli sukulaisiakin Heinolassa, Holmin perhe. Ida Holma oli hänen äitinsä sisar ja Idan silloin jo kuollut mies August Holm oli työskennellyt konemestarina Koskensaariyhtiössä. Olin tuntenut heidät heidän tyttärensä, kuten silloin kaikki tunsivat toisensa pienessä Heinolassa. Ei aikaakaan, kun istuimme kirkossa kuuntelemassa, kun avioliittoon kuulutettiin Germanus Pasilius Tähtinen ja Aino Vilhelmiina Siren. Hetkinen! Kenenkäs kanssa minut oikein kuulutettiin? Mauno ei ollut kertonut, että hänellä oikeastaan oli tuollaiset etunimet. Germanus oli vanha äidinpuoleinen sukulainen ja Pasilius joku venäläinen virkamies. Kotona häntä oli kutsuttu Maunuksi, mutta itse hän käytti Maunoa, jonka hän 50-luvulla muutti viralliseksi nimekseen.Toruin myöhemmin Sysmän pappaa lapsen kiusaamisesta sellaisella nimihirviöllä. Koko kesä 1930 oli kiirettä aikaa kapioiden teon vuoksi. Hietaharjulla oli silloin nuori Inga Saavalainen, myöhemmin Jääskeläinen, joka auttoi minua käsitöissä. Ystävyytemme säilyi koko elämämme ajan. Kun olin vanhana sairas, hän kävi luonani niinä iltoina, kun tyttäreni lähti kuoroharjoituksiin. Hänen iloinen juttelunsa piristi aina. Elokuun 25. päivänä 1930 kirkkoherra Harvio vihki meidät ja häitä vietettiin pienimuotoisesti Hietaharjulla. Paikalla oli Oton ja Selman lisäksi isäni ja hänen uusi vaimonsa ja sisareni Eine sekä Maunon isä, sisar ja kaksi veljeä ja toisen vaimo. Kotimme perustimme rullatehtaan omistamaan taloon aivan siltojen lähelle. Samassa talossa asui myös muun muassa tohtori Kivisen entinen vaimo Augusta (Gusti) Kivinen nuoremman tyttärensä Euniken kanssa. Ystävystyimme Gusti Kivisen kanssa ja ystävyytemme kesti hänen kuolemaansa asti. Seuraava talvi toi elämääni suuren muutoksen. Minulla oli nimittäin yhtäkkiä kolme miestä hoidettavana. Maunon isä Erik käveli syksyllä Sysmästä Heinolaan ja oli meillä kevääseen asti, jolloin käveli taas takaisin mökilleen Sysmään. Tämä tapahtui joka vuosi talvisotaan asti. Lisäksi lama vei Maunon nuorimmalta veljeltä Antilta työpaikan Lahdessa, ja hän tuli myös meille. Antista oli toki apuakin. Hän kantoi puita ja vettä, mikä etenkin veden osalta oli suuri apu. Talon pihassa ei ollut kaivoa, vaan vesi piti hakea kaivorannasta mäen alta. Oli siinä raahaamista ylämäkeen. Saunaa eikä pesutupaa ei myöskään ollut, joten piti talvella pestä sisällä ja kiikuttaa sitten huuhdeltavaksi virrassa jääkylmässä vedessä. Kädet siinä olivat kovilla. Kesällä sentään voi pestä pihalla ja huuhteleminenkin oli kesälämpöisessä vedessä miellyttävämpää. Antti oli ammatiltaan puuseppä ja hän tekikin sinä talvena meille huonekaluja korvaukseksi elämisestään taloudessamme. Hän lähti sitten Helsinkiin, josta sai työtä ja perusti myöhemmin oman liikkeen. Asuimme samassa talossa seitsemän vuotta ja kuutena kesänä vuokrasimme kesähuvilan Hevossaaresta, jonne puksuttelimme viikonloppuisin ja Maunon lomalla pienellä perämoottorilla. Marjastimme ja sienestimme ja minä ongin. Se oli asia, johon ei en koskaan kyllästynyt. Kesävieraaksi saimme Helsinkiin muuttaneen Ida Holmin, joka kävi kesäisin sukuloimassa Luhangassa ja viipyi samalla matkalla pitkiä aikoja entisessä kotikaupungissaan asuen luonamme. Minulle hän vastasi anoppia, sillä oikeaa sellaista en koskaan tavannut, koska hän oli kuollut jo vuonna 1924. Ida-mummia kävivät meillä tapaamassa hänen varhain kuolleen tyttärensä pojat, jotka viettivät kesiään isänsä Gunnar Tuomisen kanssa täällä Heinolassa. 1930-luvun lama koetteli ankarasti myös Heinolan yrittäjiä. Otto Hietaharju oli Selma-vaimonsa kehotuksesta pannut nimensä tuttavan velan takauspaperiin ja kun konkurssiaalto sitten pyyhkäisi Heinolan yli, joutuivat Hiekkaharjutkin maksumiehiksi. Heidän talonsa ja koko omaisuutensa meni vasaran alle. En niinkään surrut oman perintöni katoamista (minulle oli luvattu, että perisin heidät), vaan vanhojen ahkerien ihmisten koko elämäntyön tuhoutumista yhden nimi kirjoituksen takia. Selma-täti yritti vielä rakennella jonkinlaista yritystä, mutta Otto-setä sairastui ja kuoli tammikuussa 1934. Vähän sen jälkeen Selma muutti sisarensa Aura Kokkosen luo Terijoelle auttamaan tätä matkustajakodin pidossa. Laman keskellä tapahtui Heinolassa myös positiivisia asioita. Kauan toivottu rautatie toteutui Lahdesta Heinolaan ja komea silta valmistui virran yli 1932. Sieltä oli upeat näköalat ja meillä oli tapana käydä siellä useasti iltaisin ihailemassa auringonlaskua Ruotsalaisen taakse, tai kuuntelemassa musisointia Harjupaviljongilta. Harrastuksia meillä oli, Mauno kuului suojeluskuntaan ja minä olin lotta, muonituspuolella. Kun suojeluskuntalaisilla oli tapahtumia ja juhlia, me lotat hoidimme muonituksen. Lottatyö opetti uutta ja lujitti ystävyys- ja tuttavuussuhteita. Olimme asuneet vuokralla koko ajan. Oman asunnon hankkiminen alkoi tuntua ajankohtaiselta. Etsimme tonttia ja päädyimme v. 1936 valitsemaan sellaisen, joka oli lohkottu Niemelän kartanon maista maalaiskunnan puolelta Pyhättömästä. Kun kulki Savontietä pohjoiseen ja kääntyi Rajakadulta Köhlerin apteekin kulmalta kapealle kujalle, joka johti Liukkosen talon kulmalle ja kääntyi siitä oikealle Niemelän koulua kohden ja sitten vinosti vasemmalle ja nousi mäkeä ylös, niin että Lydia ja Viljo Selinin talo jäi vasemmalle, ja tuli mäen päälle, niin tontti oli heti oikealla rajoittuen Niemelän koulun metsikköön. Kapea kuja jatkui sitten Ethel ja Martti Malmin talon ohi Martti Laakson talon kulmalle, laskeutui siitä alas ja kiemurteli aina Wahlmaninkadulle asti. Tämä väpätöinen kuja, joka talvella kapeni potkukelkan levyiseksi uomaksi, oli kovassa käytössä, sillä sitä pitkin oli peräkylästä lyhin matka torille ja kauppoihin. Martti Malmilla oli sähköliike ja Ethel Malmilla kemikalio ja he olivat rakennuttaneet komean talonsa 30-luvun alussa. Ethel Malm oli Maunolle ennestään tuttu, sillä tämä oli aikaisemmin ollut työssä rullatehtaan konttorissa. Viljo Selin oli puolestaan rullatehtaalla varastonhoitajana ja heidän talonsa valmistui samana vuonna, kun me ostimme tontin. Talon perustukset valettiin sitten jo samana syksynä. Siinä työssä meitä auttoi Eini-sisareni mies Robert (Roope) Lindström. He asuivat Jyrägössä Roopen kotitalossa. Aikaisin keväällä 1937 alkoi talon pystytys. Kuutena päivänä viikossa, kun Mauno tuli työstä, ruokailimme ja Mauno lähti pyöräilemään rakennukselle. Keitin kahvit ja laitoin eväät koriin ja pyöräilin perään. Mauno teki melkein kaiken itse ja minä autoin, minkä kykenin. Muurari Lindroosia Jyrängöstä sentään tarvittiin ja sähkötyöt teki tuleva naapurimme Martti Malm. Väinö Lindberg auttoi Maunoa jonkin verran, erityisesti kattovasojen paikoilleen asennuksessa. Kiitokseksi hän sai moottoriveneemme, meillä kun ei ollut enää aikaa veneilyyn. Sunnuntaisin lepäsimme, ruokailimme päivällä, tein sitten eväskorit valmiiksi ja taas pyöräilimme rakennukselle. Siellä Mauno ”riittasi”, mitä ja miten seuraavalla viikolla oli tehtävä. Alkusyksystä talo oli sitten sellaisessa kunnossa, että saatoimme muuttaa. Paljon oli vielä kesken, ja koko syksyn piti ahkeroida, että voitiin ottaa talvipakkaset vastaan. Yksi juhlahetkistä oli, kun saimme heittää ensimmäiset löylyt omassa saunassa. Sysmän pappa taisi vähän vierastaa taloamme, sillä hän halusi itsepintaisesti nukkua alakerrassa saunan lauteilla. Tilavahan sauna oli ja iso kertalämmitteinen kiuas antoi mukavasti lämmintä. Se syksy oli myös naapureillemme merkittävä – heille syntyi tytär, Ulla, naapurin Ulla. Olin asunut koko Heinolassa olon ajan aivan keskustan tuntumassa. Oli ensin outoa, kun nyt olimme kuin maalla, vaikka torille ei ollut kuin vähän toista kilometriä. Kesällä elimme linnunlaulun keskellä, talvella koulun äänet toivat elämän tuntua mäellemme. Meistä oli tullut maalaiskuntalaisia ja kirjat siirtyivät maaseurakuntaan. En kuitenkaan koskaan tuntenut maaseurakuntaa omakseni, vaan kirkkonamme säilyi kaupungin kirkko. Asuimme kuitenkin maalaiskunnan kunnantoimiston (Rajakadun varrella) ja Niemelän koulun naapureina. Koulussa oppilaita kävi ympäristön lasten lisäksi Jyrängöstä ja kirkonkylästä asti. Seuraavat kaksi kesää meni puutarhan raivaamisessa. Talo oli kalliorinteessä, ja alapiha oli kivistä lepikkoa. Lepikko raivattiin ja kivet upotettiin käsipelillä. ”Tuo rotia ja anna paakia”, soi korvissani, kun toimin hanslankarina kivien hautaamisessa. Tuloksena oli puutarha, johon istutimme omenapuita ja marjapensaita, ja pelto, jossa kasvatimme perunat ja juurekset talven ajaksi. Ruusupensaita, sireenejä ja kukkia istutimme myös. Kasvu oli hyvää, sillä maaperä oli rehevää. Kerran talvella oli suojeluskunnan hiihtokilpailut. Mauno voiteli suksia koko aamun, laittoi saunan lämpiämään ja lähti kisoihin. Hoidin kiukaan kuumaksi, että olisi sitten hiihtäjän mukava kylpeä hiet pois. Ei aikaakaan, kun Mauno ilmestyi Selinin Villen kanssa kotiin sukset kainalossa. Eivät olleet sukset luistaneet, ja he olivat ajatelleet poiketa välillä kylpemään. Saunottuaan kävivät sitten ilmoittautumassa maalissa, ettei tarvinnut lähettää etsintäpartiota heitä hakemaan. 30-luvun lopulla alkoivat synkät pilvet kasaantua Suomen taivaalle. Vakavin ilmein istuimme kidekoneen äärellä. Ja sitten se tapahtui – sota oli alkanut. 39-vuotias Maunokin joutui lähtemään sinne jonnekin. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Olimme odottaneet lasta yli yhdeksän vuotta, ja nyt hän ilmoitti tulostaan avioliittomme 10-vuotislahjaksi. Ei auttanut kuin yrittää pysyä rauhallisena, kun juoksin sirpalesuojaan kalliorinteeseen tai kun rintamalta kuului huolestuttavia tietoja ja kun pakoon lähteneet karjalaiset alkoivat kansoittaa Heinolaakin. Sieltä tulivat Terijoelta ensimmäisten joukossa Selma-täti ja Aura Kokkonen. He asettuivat meille asumaan ja meiltä Selma-täti, kaupunginsairaalan kautta, lähti viimeiselle matkalleen tammikuussa 1944. Tuli rauha ja Maunokin palasi kotiin. Tyttö – pojan korvike – syntyi sitten elokuussa ja kaikki meni hyvin, vaikka kätilö Ammeenmäki piti minua 35-vuotiaana yli-ikäisenä ensisynnyttäjänä, eikä olisi halunnut ottaa minua vastuulleen. Tyttö kastettiin Maunon toivomuksesta Paulaksi. Rullatehtaalla oli kerran käynyt luutia myymässä Paula-niminen pikkutyttö, ja niin tyttäremme sai tämän herttaisen luutatytön mukaan nimensä. Rauhan aika oli kuitenkin vain väliaikaista. Taas oli Maunonkin lähdettävä muiden mukana. Olin Liukkosen Nannin kanssa käymässä asemalla ja Nanni työnsi vuoden ikäistä Simoa vaunuissa, kun hautausmaanportin kohdalla alkoi lentokoneita tulla matalalla suoraan kohti. Ensin ajattelimme niiden olevan omia koneita, mutta sitten tajusimme ja painauduimme kiireesti penkkaa vasten. Eivät olleet kuitenkaan meistä kiinnostuneita, vaan jyrisivät yli ja tyhjensivät kaamean lastinsa pääasiassa torin tuntumaan. Jyminä oli kova ja juoksimme hädissämme kotia kohti. Liukkosen talon kohdalla näimme, kuinka pommi oli pudonnut aivan ikkunan alle, niin että lasit olivat sisällä, ja jos Simo olisi nukkunut sängyssään, olisi hän saanut lasit päälleen. Miten oli kotona? Siellä oli kaikki kunnossa, paitsi Selma ja Aura, jotka olivat pelänneet hoitavansa orpoa lasta. Se päivä oli Heinolassa synkkä – ihmisiä kuoli ja useita rakennuksia tuhoutui. Tämän jälkeen lähdin Paulan ja Liukkosen Nannin ja Simon kanssa pommituksia pakoon Sysmään papan luo. Selma ja Aura jäivät taloa pitämään. Sinä kesänä tuttavamme sillan läheltä tulivat yöksi meille, sillä siltaahan vihollinen yritti tuhota. Sota jatkui, mutta Mauno pääsi kotiin jo ennen sen loppumista. Rullatehdas anoi häntä kotiin, ja koska hän oli vanhimpia ikäluokkia, anomukseen suostuttiin. Tehdas tarvitsi häntä sekä työnjohtotehtäviin että myös puutavaran eli koivujen ostoon. Maaseutu tulikin Heinolan ympäristölle tutuksi. Sodan loppupuolella virtasi taas karjalaisia Heinolaan. Itkin, kun katselin, kuinka naiset lypsivät lehmiään koulun haassa aidan takana. Selman kuoltua Aura muutti parempaan asuntoon ja taas oli meillä karjalaisperhe asumassa siihen asti, kunnes muuttivat toiselle paikkakunnalle. Sota-aikana asui meillä myös talvet kummityttö Sirkka Ruusunen Rutalahdelta käydessään täällä keskikoulun. Palattiin rauhan aikaan. Se oli jälleenrakennuksen, tavarapulan ja talkoiden aikaa, ja talkoissa piti olla sahtia. Keväällä 1947 Mauno järjesti meille suuren yllätyksen. Hän sanoi, että lähtisimme maalle käymään lauantaina. Menimme linja-autolla, joka silloin oli kuorma-auto, jossa oli häkäpönttö ja lavalla koppi. Lavalle piti kiivetä tikapuita pitkin. Matka tuntui pitkältä, sillä tie oli mäkinen ja mutkainen. Kun perillä kömmimme kopista maantielle, en ollut uskoa silmiäni. Edessämme oli järvi, jonka hiekkarannalla vesi oli kuin lasia. Mauno oli työkaverinsa Aleksi Pihlajan kanssa vuokrannut maanviljelijä Nestor Mattilalta tontin Sonnasen rannalta Paistjärveltä, ja sinne oli syksyn ja talven aikana rakennettu hirsimökki – kalamaja, kuten Mauno sitä kutsui. Mökki oli viimeistelyä vaille valmis. Voi, miten onnellisiksi tulimmekaan tästä yllätyksestä. Aleksilla oli koti kolmen kilometrin päässä ja hän kävi lähinnä kalastamassa ja me viikonloppuisin ja Maunon lomilla. Mökki tarvitsi tilkitsemistä. Keräsimme Paulan kanssa sammalta vastarannan korkealta kalliolta ja toimme sen veneellä mökille. Sinä kesänä pääsin taas virittämään aikaisemman harrastukseni, onkimisen. Ahvenia oli runsaasti läheisessä kaislikossa ja narrasin niitä ahkerasti. Mökkimatkat olivat alkuaikoina yhtä seikkailua. Linja-auto, kun sellainen koppiauton jälkeen tuli, oli lauantaisin tupaten täynnä maalaisia ja meitä joitakin kesäasukkaita ja katolla kulki röykkiö tavaraa. Pysähdyttiin joka tienhaarassa ja kuljettaja kiipesi katolle ottamaan sieltä alas ostoksia, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle. Tunnelma oli korkealla, juttu luisti, eikä kellään ollut kiire mihinkään. Tie oli hurja. Se kiipesi Sulkavankosken mäen, huristeli Lampilan mäen alas ja talon pihan läpi, jatkoi Syvälahdenmäen kautta Merjeslammelle ja sieltä Muikkusalmeen, nousi kiemuran ja korkean Täkkästenmäen ja sitten loppumatkasta valtavan pitkän ja jyrkän Mattilan mäen, joka tuntui nousevan suoraan taivaaseen. Takaisin tullessa lähempänä Heinolaa lastia oli niin paljon, että miesten oli käveltävä joitakin mäkiä, kun auto ei jaksanut vetää. Viisikymmenluku toi sitten taas elämäämme muutoksia. Alueliitos 1.1.1951 muutti meidät taas kaupunkilaisiksi, sillä isoja alueita maalaiskunnasta siirrettiin kaupunkiin. Rullatehdas lopetettiin ja Mauno sai kuulla olevansa vanha työnhakija. Työtä silti kuitenkin löytyi Englantiin vietävien pylväspuiden ostajana. Aleksi luopui osuudestaan mökkiin, koska hänen vaimonsa ei ollut siitä kiinnostunut. Nestor Mattila myi sitten meille mökkitontin, mikä oli tärkeää, sillä vähän myöhemmin hän rahavaikeuksissaan myi koko tilansa nimismies Koposelle. Heinolakin muuttui, alueliitos nosti asukaslukua, samoin myöhemmin muun muassa Tampellan tulo. Omakotialueet kasvoivat, keskustan puutaloja purettiin tiuhenevaan tahtiin. Hietaharjujen entinen talo, nuoruuteni koti, rapistui ja talo, jossa avioliittomme alkuaikojen koti sijaitsi, purettiin. Heinola oli edelleen kotikaupunkini, mutta niin monella tavalla muuttunut, että siitä ajasta kertokoon joku toinen.