Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Olavi Malin:  Minun Heinolani Torinäkymästä se alkoi Eloni Heinolassa alkaa 1951 syksystä, jolloin muutimme aivan keskustaan torin varteen. Asuntomme oli Heinolan Osuuskaupan kaksikerroksisen, puurakenteisen kaupparakennuksen toisessa kerroksessa. Tilaa oli keittiön ja kamarin verran. Keittiön ikkunasta näkyi iso kaupan hiekkapintainen piha ja sitä reunustava aita. Aidan katkoi vuoroin varastorakennukset ja portit. Kamarin ikkunasta avautui näköala Kirkkokadun yli torille. Kesäisin oli havaittavissa kulkijoiden jättämät kulku-urat, jotka johtivat torin ylitse kulmittain ristiin. Muuten tori oli avara hiekkapintainen kenttä. Keskellä oli pystylaudoitettu, lieriömäinen, reilu miehen korkuinen rakennelma ilmoitusten kiinnitystä varten. Tornin, joksi se pikkupojan silmien välityksellä mielikuvituksessa usein muuntui, suojana oli kartiomainen tervahuovalla pinnoitettu katto, aivan kuin musta baskeri päässä. Torin Kauppakadun puoleisella sivulla keskivaiheilla oli muutamien lehmusten ympäröimänä vapaussodan muistomerkki, joka on paikallaan edelleen. Kauppakadun ja Savontien kulmauksessa oli torialueen ensimmäinen kiinteä rakennus, Esso- huoltoasema. Kohta tämän jälkeen taksiautoilijat saivat oman koppinsa Torikadun ja Kauppakadun kulmaan. Muita kiinteitä rakennelmia torilla ei ollut. Hiljainen arkitori Torielämä oli normaalina arkena melko hiljaista. Jokapäiväisiä torikauppiaita ei vielä viisikymmentäluvun alkuvuosina kovin montaa ollut. Maalaisten katoksettomilla, pukkienvaraisilla lautaritiläpöydillä oli satunnaisesti kaupan vastoja, luutia ja muita itse valmistettuja tuotteita, joskus elintarvikkeitakin. Jäätelökauppiaita sen sijaan oli päivittäin kesäaikana. Heillä oli pyörillä varustetut, siirrettävät, värikkäillä kangaskatoksilla aurinkosuojatut vaunut. Yöksi he siirsivät vaununsa suojaan torinvarsirakennusten pihoihin. Jäätelöiden jäähdytys hoidettiin hiilihappojääpaloilla. Vaunut olivat vaaleansävyisiksi maalattuja peltiverhoiltuja ja lämmön eristeenä käytettiin paksuja korkkilevyjä. Jäätelö oli pääasiassa irtojäätelöä, jonka myyjä annosteli kauhalla aitoon vohvelitötteröön. Paremman puutteessa maistui pelkkä tyhjä tötterökin, niitä onnistui joskus saamaan ilmaiseksi, kun olivat lohkeilleet kuljetuksen aikana. Joulupukkien tossuloska Talviaikana markkinoita lukuun ottamatta torikauppa oli hyvin hiljaista, ilman satunnaisia luuta- ja joulunaluskuusikauppiaita. Joulunajasta muistuu muutamina jouluaattoina toistunut näytelmä, kun torilla oli pystytettynä jo perinteisesti joulukuusi. Loppuaattoillasta kuusen ympärille kerääntyi joukko joulupukkeja. Oli hauskaa seurata kamarin ikkunasta raskaan aattoaskareen uuvuttamien pukkien huojahtelevasti etenevää piiriä kuusen ympärillä. Kaveria ei jätetty vaikka jalka alla saattoi pettää, ote silti piti ja piirissä pysyttiin, vaikka lievästi laahautuen. Suorastaan sääli hiipi paitaan sinä jouluaattona, kun aattoillaksi kehkeytyi sakea suojaloskakeli. Toripukit toistivat traditiotaan huopatossuissaan, reippaasti jalkaterän peittävässä räntäloskassa. Markkinatarkkailija Markkinat olivat merkittävä piristys arkeen. Katsellessani toisesta kerroksesta kamarin ikkunasta alaviistoon torille, oli tunne, kuin sirkus olisi saapunut kaupunkiin. Viisikymmenluvun alkupuolella oli vielä lisäväriä antamassa hevoskauppiaat, jotka sitoivat tuomansa hevoset torin reunassa Kirkkokadun puolella olleeseen puomiin. Siinä isännät sitten pyörivät tarjokkaiden ympärillä asiantuntevan oloisina kukin näkemäänsä tarpeisiinsa peilaten. Vaikutelmaksi jäi, että harvemmin hevoskauppa syntyi. Sen sijaan, lieveilmiönä pullokauppa kävi, jonka johdosta virkavalta oli kovin kiinnostuneen oloisena aina lähituntumassa. Saattoiko olla, että hevoskauppa olikin enemmän lumekauppaa? Oma suhde markkinoihin Harvemmin löysin itseni markkinakansan joukosta. Mitäpä siellä pieni poika olisi muuta nähnytkään, kuin aikuisten etumuksia ja takamuksia. Yleensä se oli vain jokin täsmäostos, joka sai piipahtamaan markkinoilla. Useimmiten ostos oli perinteinen värikkään, puolikovan, ryppyisen muovikelmun sisään ohuella, valkoisella kalastajalangalla säteettäin sidottu lapsen nyrkin kokoinen purutäytteinen hieman litistetty markkinapallo. Palloon oli sidottu ohuen, ohut harmaa kumilanka. Pallon kanssa sitten jojoteltiin, kunnes kuminauha katkesi tai pallo osui johonkin särmään seurauksella, että purut levisivät ympäriinsä. Kuminauhan pystyi muutaman kerran solmimaan uudestaan, mutta puruvuodon sattuessa menetys oli lopullinen. Perinteinen markkinarinkeli oli minulle melkein pakkopullaa, koska en pitänyt sitä, ihme kyllä minään erikoisena herkkuna. Pakkopullatunne johtui ehkä syystä, että meillä lähes säännöllisesti yöpyi lappeenrantalainen rinkelikauppiasmummo. Hän ilmeisesti maksoi kortteerinsa ainakin osin rinkeleillä. Helppo-Heikkejäkin oli, mutta heidän juttunsa eivät alle kymmenvuotiaalle ilmeisesti vielä oikein auenneet. Tapahtui pirssillä  Sen aikaiset pirssit jonottivat torin reunalla kyytiläisiään kuten vieläkin, Torikadun puoleisella sivulla nokat kohden rantapuistoa. Kuljettajat olivat virassa ollessaan hyvin arvonsa tuntevia, moni virkapukuisena ja koppalakkisena. Muistuupa mieleeni tarina jostain viisi- kuusikymmentäluvun taitteen autoilijasta, joka kieltäytyi kyyditsemästä asiakastaan maalaiskunnan puolelle jonnekin Marjoniementien varressa olevaan osoitteeseen. Kyytiä pyytävän ihmetellessä syytä kieltäytymiseen, vastaus oli vallitseva sadekeli, josta olisi ollut seurauksena auton kuraantuminen märällä savipintaisella ja kaiken lisäksi kuoppaisella tiellä. Ensimmäinen kiinteä huoltoasema Huoltoasemista ensimmäinen kiinteäksi mainittu Shell sijaitsi Kauppakadulla, vastapäätä aikaisemmin mainittua tori- Essoa. Shellin asema oli pojan silmissä todella hieno tornimaisine polttoainepumppuineen. Komeuden kruunasi pumpun huipulla iltaisin läpivalaistuna loistava kyseisen öljy-yhtiön liikemerkki. Rakennus oli funkkistyylinen, kaarevine muotoineen jotenkin kiehtova ja sadunomainen. Aseman läheisyydessä, varsinkin kesälämpöisinä päivinä leijui bensiinin, öljyjen ja rasvojen sekainen, jotenkin myrkynoloinen tuoksu. Sen aikaisten autojen huoltoon kuului olennaisena osana rasvaus. Autoissa oli runsaasti rasvauskohteita, joten rasvarit olivat hyvin työllistettyjä. Heistä jäi mielikuva rasvamontussa häärivinä mystisinä ukkeleina, jotka olivat itse usein rasvaisempia, kuin työnsä kohteet. Bensiininjakajat, jotka suorittivat autojen tankkaukset, olivat puolestaan usein virkapukuisia koppalakkeineen ja käytökseltään lähes sotilaallisia. Huoltoasemat olivat todellisia palveluasemia. Autonkuljettajan ei välttämättä tarvinnut nousta ajokistaan lainkaan huoltotoimenpiteen aikana, maksunkin saattoi suorittaa suoraan kädestä käteen auton sivuikkunasta. Kaupungin pääväylä Kaupungin kauttakulkureitti kulki etelän suunnasta tultaessa virran ylittävien kahden puusillan jälkeen pitkin Kaivokatua, jolta käännyttiin Kauppakadulle ja edelleen toria sivuten Savontietä Rajakadulle, jonka jälkeen matka jatkui 5-tienä kohden Heinolan kirkonkylää. Tiedostamattomat Päijänne-ajot Tähän pääväylään liittyy hämärä muistikuva, siihen aikaan jo ajetusta moottoripyörien luotettavuusajosta. Helsingistä alkanut Päijänteen ympäriajon reitti kulki myös mainittua kaupungin pääväylää pitkin. En silloin ollut asiasta tietoinen, enkä ymmärtänyt, että kysymyksessä oli kilpailu. Jos joku olisi valistanut mistä oli kysymys, olisin varmaan oitis rynnännyt ulos kadunvarteen tapahtumaa seuraamaan. Mutta kun ei. Osuin vain sattumoisin katsomaan kamarin ikkunasta iltaöiselle, pimenevälle, heikosti valaistulle Savontielle. Huomatakseni torin vartta harvakseltaan lähestyviä moottoripyöriä. Pyörien käyttämästä nopeudestakaan ei voinut päätellä kysymyksessä olevan kilvanajo. Eipä tietenkään, koska kilpailijat olivat erikoiskokeiden välisellä matkaosuudella, noudattaen sen aikaisia liikennesääntöjä. Muistikuvassa pyörät tuskin erottuivat hämärästä ja niiden ajovalot olivat lähes olemattomat. Polttimoiden vastuslangan punoituksen pystyi melkein erottamaan, josta johtuen lampun heijastinkin oli enemmän punakeltainen kuin kirkasta valoa heijastava. Moottoripyörät Heinolassa tuohon aikaan 50-luvun alkupuolella eivät olleet kovin yleisiä. En muista ketään keskustasta, kellä olisi ollut moinen kulkupeli.   Heinolan Osuuskaupan varastossa ja sen tiimoilta Keittiömme ikkunasta näkyi koko kaupan hiekkapintainen piha-alue, jonka takaosa rajoittui Koulukadun suuntaiseen korkeaan lauta-aitaan. Pihan vasemman sivun erotti Savontiestä osin aita, ala- ja yläportti, puinen varastorakennus, sekä tontin takakulmassa sijainnut rakennus. Rakennuksessa toimi vielä 50-luvun aivan alkuvuosina Hännisen leipomo ja kahvila. Myöhemmin rakennus muutettiin osuuskaupan varastoksi, jonka yhdessä kulmahuoneessa työskenteli osuuskaupan mainoshenkilö. Hänen tehtävänä oli hoitaa näyteikkunoiden somistus ja tarvittavien mainosten valmistus. Piipahtelin satunnaisesti hänen työhuoneellaan. Huoneessa leijui voimakas maalin ja ohenteiden huumaava haju. Pikkupojan silmin hän oli hyvin taitava nainen tai mainostytöksi häntä henkilökunta yleensä tituleerasi. Muistan hänen piirtäneen minusta muotokuvan, jonka sain muistoksi. Hänen varastossaan oli muun muassa ns. mainossuklaalevyjä. Niiden päällysteet olivat aivan aitoja, mutta sisällä oli useimmiten reunoiltaan pyöristetty puulevy. Osassa sisus oli kuitenkin suklaanruskeaa levyä ja pitihän sitä tietysti maistaa ikään kuin aitona. Levy oli kovaa purtavaksi ja maku tosi ällöttävä, mutta kyllä siinä suklaa oli vähän maistuvinaan. Eipä sitä enemmälti tullut syötyä ja hengissä vielä ollaan. Naapuritonttien, Pakolan ja ns. Rautalan rajalla takapihalta luetellen sijaitsivat hevospuomit, kuivaheinäpaalikasa, roskalaatikot, kalisuolavarasto, autotallit ja uudehko 40-luvulla valmistunut betonirakenteinen kaksikerroksinen varastorakennus. Kirkkokadunpuoleisessa päätyosassa sijaitsi johtaja Haapasalon asunto. Autotallissa oli kuorma- ja pakettiauton lisäksi johtajan vihreä Austin merkkinen henkilöauto. Päivisin, kun tallien ovet olivat auki, käytin tilannetta joskus hyväkseni. Nousin nahan- ja bakeliitin tuoksuiseen johtajan Austiniin. Päristelin hämärässä tallissa mielikuvitusmatkoja kenenkään näkemättä. Matkat kestivät yleensä niin kauan, että suuta alkoi kuivata ja oli lähdettävä juomaan vettä. Varasto-osassa oli myös osittain maanalainen kellarikerros, jossa säilytettiin muun muassa valtavan kokoisia tahkojuustoja. Juustojen vieressä naulassa roikkui ohut rautalanka, jonka molemmissa päissä oli kiinnitettynä puiset otekapulat. Tällä apulaitteelle, teräslanka nyrkkien väliin pingotettuna sahaavin edestakaisin liikkein tahkojuustoista leikeltiin tarvittavia paloja. Yläkertaan oli varastoitu lasi- ja posliini- astiastot  ja muut kotitaloustavarat. Olipa siellä mieluisen oloisia lelujakin. Lelujen pääasiallinen materiaali oli pelti ja puu, vähemmän oli muovia. Muovi oli kovaa, jota kuuli plastiikaksi nimitettävän. Pehmeitä muoveja ei ollut. Vesileikeissä käytetyt uimarenkaat ja muut kellukkeet olivat kumisia. Mieleeni on jäänyt kuminen krokotiili, jonka selkäpuolella oli vihreällä pohjalla täpliä ja vatsapuoli oli tasaisen keltainen. Pyrstössä oli tulpalla varustettu täyttö- ja tyhjennyssuulake.  Koko varasto-osan mitalla pihan puolella oli betoninen lastausilta, joka oli sopivalla korkeudella kuorma-autojen lavakorkeuksien suhteen. Lastaussillan suojana oli seinästä alkaen betoninen katoslippa. Lastausillalla kannellisten luukkujen alla oli pellillä pinnoitetut luiskat, jotka johtivat kellariin. Samoin kerrosten välisten portaiden toisessa reunassa oli puiset luiskat. Luiskia hyödynnettiin mahdollisuuksien mukaan varastoja täydennettäessä ja tyhjennettäessä. Keskikerroksessa varastoitiin elintarvikepuolen säkkitavaraa, jota olivat mm. jauhot, herneet ja hienosokeri. Hienosokeri oli 100kg ruskeissa kangassäkeissä. Ei ollut huonon miehen työtä siirrellä 100kg sokerisäkkiä. Käytännössä kantaminen suoritettiin selässä ja selkään nostovaiheessa yleensä oli apumies. Yksin oltaessa säkki pyrittiin hilaamaan johonkin korokkeelle, josta säkin pystyi kellauttamaan selkäänsä. Autotallienpuoleisessa päässä sijaitsi erillinen väliseinällä erotettu rautavarasto, jonka monipuolisesta sisällöstä mieleen on jäänyt suuret määrät erilaisia ja erikokoisia hevosenkenkiä. Noin puolet varaston keskikerroksesta oli varattu sivumyymälöihin toimitettavien tavaroiden käsittelyä ja pakkausta varten. Lähetettävät tavarat sijoitettiin valmiiksi sivumyymälöittäin nimettyihin häkkeihin odottamaan oman jakeluauton suorittamaa kuljetusta. Varastonhoitaja otti puhelimitse vastaan sivumyymälöiden tilaukset. Kerääjät suorittivat keräilyn ja pakkauksen. Kun tilaus oli kerätty ja pakattu varaston hoitaja antoi ajomääräyksen kuljettajalle. Kappaletavarat jaettiin yleensä pakettiautolla, joka oli ranskalaisvalmisteinen luiskakeulainen, merkiltään Renault. Keskusliikkeistä Osuuskaupalle toimitetut varaston kappaletavaratäydennykset tuli osin rautateitse. Kolin pappa Tässä vaiheessa muistuu mieleen hevosajuri, häntä nimitettiin Kolin papaksi. Hänellä yhden hevosen vetämät vankkurit. Vankkureissa oli kääntyvät etupyörät, jotka olivat kiinteitä takapyöriä pienemmät. Lavana oli pelkästään kourumainen laudoitus. Erillisiä laitoja, enempää kuin perälautaakaan ei ollut. Kolin papan palveluksia käytettiin satunnaisesti kiireettömissä kuljetuksissa, aseman ja keskusvaraston välillä. Erään kerran, kun Kolin pappa oli kuorman purettuaan lähdössä paluumatkalle, hyppäsin puoli salaa vankkureiden takareunalle istumaan selkä menosuuntaan. Istuin lavan takareunalla jalkojani ulkopuolella roikotellen. Emme ehtineet kuin lyhyen matkaa yläportista Savontietä ylöspäin Lampikadun suuntaan, kun ohjastajan suunnalta kuului hiljaisella äänellä kehotus mennä kotiin katsomaan olisiko äiti keittänyt puuroa. Ymmärsin yskän ja hypähdin hevosen verkkaista kävelyvauhtia etenevästä kyydistä. Kolin papan näki rahtaavan myös torikauppiaiden tavaroita ja tapasipa hänet joskus laivarannastakin matkalaisten tavaroita viemässä tai tuomassa. ”Fyltsy” Satunnaisena kuljetusapuna kiireaikaan käytettiin myös naapurikorttelissa, Rautalan talossa ruumisarkkuliikettä pitävän Alangon pariskunnan vihreää pakettiautoa. Auto oli tylppänokkainen ja merkiltään Morris. Autossa oli liukuetuovet. Kuljettajana toimi itse Hugo Alanko, hänestä käytettiin hyvin yleisesti nimeä ”Fyltsy”. Hugo oli toimissaan suoraoikoinen, hänelle oli kaikki työt samanarvoisia. Muodollisuudet eivät hänen toiminnoissaan olleet ratkaisevia silloin kun tehtävä tuli kohdalle. Tärkeintä oli, että tehtävän oleellinen osa tuli hoidettua. Tästä oli joskus seurauksena ulkopuolisten silmin erikoisia ja outoja tilanteita. Alkuvuosin 50-luvulla Hugolla oli vain tuo mainittu Morris, jolla hän hoiti kaikki toimeksiannot. Auto ei aina ollut täysin liikenneasetusten mukaisessa kunnossa. Suuntamerkkilaitteiden kieltäytyessä toimimasta Hugo turvautui käsimerkkeihin. Ajo keskusta-alueella tapahtui yleensä molemmat sivuovet avoinna. Kääntymistä ennakoiva merkinanto tapahtui avoimesta ovesta heiluvalla kädellä, jossa oli autoilijan ruskea pitkävartinen rukkanen. Vasemmalle kääntyminen ei ollut ongelma, mutta oikealle kääntyminen edellytti istuimelta kohottautumista puolittain seisomaan. Vainajien kuljetusten ajaksi auto oli varustettavissa ruuvikiinnitteisellä ristillä, sen paikka oli jotakuinkin keskellä auton kattoa. Risti oli hopean värinen ja muodoltaan samanlainen kuin kaupungin kellotapulin huipulla oleva, jossa risti on maapalloa symbolisoivan pallon päällä. Muistan tapauksen, jolloin olin Hugon ja parin osuuskaupan lihaosaston miehen mukana hakemassa ruhoja Heinolan Osuuskaupan teurastamolta. Teurastamo sijaitsi rautatieaseman ratapihan pohjoispäässä itäpuolella. Reitti oli mennen tullen, Savontie, Lampikatu, Ratakatu, radan tasoylikäytävän ylitys ratapihan pohjoispäässä, jonka jälkeen olikin teurastamo. Pakettiauton tavaratila osoittautui lyhyeksi. Lastattujen sian- ja naudanruhojen sorkat ja jalat jäivät sojottamaan sen verran ulos, että takaovia ei saatu suljettua. Ongelma ratkaistiin niin, että minut komennettiin istumaan lihamiesten kuorman suojaksi asettamien valkoisten työtakkien päälle. Minun oli määrä huolehtia, että takit pysyivät paikoillaan. Niin lähdettiin paluumatkalle, avoimet takaovet heiluen kohden keskustaa. Matkalla, vauhdin noustessa alkoi ajoviima pyörteillä tavaratilassa. Sain todella pitää huolen, että välillä korkeallakin ruhojen yläpuolella lepattavat työtakit pysyivät matkassa. Perille päästiin, kuorma purettiin ja kuin matkan tärkeyden merkkinä auton katolla loisti risti. Oli varmaan tahaton unohdus, huomasiko monikaan? Samanlaisen kömmähdyksen koin ensimmäisellä vai olisiko ollut toisella luokalla kansakoulussa Hugon tuodessa kouluruokia samaisella pakettiautolla risti katolla.   Työn raskaan raatajat       Raskaammat rahdit, kuten rakennustarvikkeet ja maatalouskoneet kuljetettiin sivumyymälöihin kuorma-autoilla, joita oli kaksi. Rakennustöissä käytettyjä harjateräksiä kuljetettiin kuorma-autokuljetuksina. Teräkset taitettiin keskeltä lenkille, jotta kuljetuspituus saatiin puolitettua. Lenkit vedettiin käsin lavan etureunan päälle niin pitkälle kuin mahdollista, kuitenkin siten ettei lenkit hakanneet kuljetuksen aikana ohjaamon kattoon. Siitä huolimatta peräylitys jäi niin pitkäksi, että teräkset laahasivat kuljetuksen aikana aluksi katuja ja loppumatkasta usein maanteitä. Pidemmän matkaa perässä vedettyjen terästen päät hioutuivat teräviksi kuin keihäänkärjet. Vaativimpia tehtäviä kuorma-automiehistöille olivat sementtikuormien purku junanvaunuista rautatieasemalla. Sementtisäkkien paino oli siihen aikaan viisikymmentä kiloa. Vaunut olivat umpivaunuja joissa oli liukuovi keskellä. Kuorma-auton lava peruutettiin avatun junanvaunun oven eteen sopivalle etäisyydelle. Väliin jäävä rako peitettiin teräksisellä täkkilevysillalla, jota pitkin oli mahdollista siirtää sementtisäkeillä kuormatut kärryt. Säkkien siirrossa käytettiin yleensä rinnakkaisilla pyörillä varustettuja aisakärryjä. Kärryihin lastattiin kerralla miehen kunnon ja taidon mukainen määrä säkkejä. Siirron pystyi suorittamaan raakaa voimaa käyttäen tai hyödyntäen mahdollisimman hyvin aisatasapainoa. Kun kuorma oli tehty, ajettiin lyhimmillään muutama sata metriä, Ratakadun varressa aivan aseman tuntumassa olevalle Heinolan Osuuskaupan asemavarastolle. Kuorman siirto varastoon suoritettiin samoin menetelmin kuin lastauskin. Työ oli raskasta koska kuorman siirtoaikanakaan ei paljon ehtinyt elpymään. ”Pullakuskin” kyydissä Osuuskaupan oman pakettiautonkuljettajan työpäivä alkoi aamuvarhaisella. Syynä siihen oli tehtävään kuulunut Heinolan Osuuskaupan oman leipomon tuotteiden jako kaupungin ja osin maalaiskunnan alueen sivumyymälöihin. Kivirakenteinen kaksikerroksinen leipomorakennus sijaitsi Laaksokadun ja Virtakadun kulmauksessa. Henkilökuntaa asui yläkerroksessa. Pihatasossa sijaitsi varsinainen leipomo. Uunit olivat kivihiili- ja puulämmitteisiä. Oli alle kouluikäisenä mieluista päästä ”pullakuskin” mukaan. Sen lisäksi, että sai olla auton kyydissä, luontaisetuna oli lupa syödä epäonnistuneita leivonnaisia. Kyseiset leivonnaiset olivat oven suussa olevassa pahvirasiassa. Sääntönä oli, että syödä sai mutta mukaan ei saanut ottaa. Itse noudatin kuuliaisesti sääntöä. Kuljettajan mukaan osui joskus ”eväspussi”, jonka sisältöä jakelun edetessä hyödynsimme. Leivän ja leivonnaisten jakelu oli yleensä ennen puoltapäivää hoidettu, jonka jälkeen alkoi kappaletavaran jakeluajot. Pisin matka, jonka saattoi kokea kaupan autojen mukana, oli Asikkalan Kalkkisissa sijainnut sivumyymälä. Matka sinne kulki mutkaisen ja mäkisen Marjoniementien kautta. Matkoihin saattoi vielä liittyä sivumyymälöiden antamia paikallisia ajoja. Maailman loppu Leipomolta muistan tapauksen, joka on jäänyt erityisesti mieleen. Olin mennyt jalkaisin leipomolle, syytä en muista. Mahdollisesti olin aamulla myöhästynyt ”pullakuskin” kyydistä. Oli talviaika ja valkoinen puhdas lumi peitti maan. Olin leipomon sisällä, odotellen ilmeisesti ”pullakuskia”. Jonkin ajan kuluttua eräs leipureista tuli luokseni sanoen maailmanlopun olevan tulossa ja kehotti kiireesti lähtemään kotiin. Hän sanoi sen niin vakuuttavalla äänellä, että lähdin välittömästi ovesta ulos ja totesin heti puheen paikkansapitävyyden. Koko piha-alueen lumi oli lähes läpinäkymättömän mustan peitossa ja ilmasta leijaili koko ajan lisää samaa mustaa. Leipomon portista kadulle rynnätessäni totesin, että siellä tilanne oli lähes yhtä synkkä. En muista koska olisin enemmän säikähtänyt ja pelännyt. Juoksin henkeni edestä kotiin, matka ei ollut pitkä, mutta silti olin läkähtyä. Kotona yritin saada äitini uskomaan, että tilanne on todella vakava. Äidin kysyessä tarkennusta, että mistä se maailmanloppu on tulossa, niin näytin hätäisesti kädellä leipomon suuntaan ja menin tuijottamaan keittiön ikkunasta, odottamaan ”mustanlopun” tuloa. Vasta myöhemmin sain kuulla ja ymmärsin, että syynä oli leipomon piipussa ollut nokipalo. Lukija saattaa ajatella, että onpa pojalla ollut mielenkiintoinen ja virikkeellinen kasvuympäristö. Vastaukseni on myönteinen. Tätä onnea riitti kunnes nuoren miehen ajankäyttöä alkoi sotkea koulunkäynti. Kerrostaloyhdyskunta Ennen koulunkäynnin alkamista pojanalun ympäristössä ehti tapahtumaan vielä merkittävä muutos, jollaista ei ollut vielä saanut kokea. Iso rakennustyömaa kehkeytyi aivan viereisen korttelin tontille Savontien ja Koulukadun kulmaukseen. En koskaan aikaisemmin ollut nähnyt kaivettavan niin syvälle maanpinnan alapuolelle. Miehet, autot ja hevoset montun pohjalla näyttivät paljon pienemmiltä kuin ylös tultuaan. En muista, että kaivinkoneita olisi ollut. Kaivutyöt suoritettiin pääosin lapioilla. Monttu täyttyi vähitellen rakenteista kadun tasoon ja nousten lisäksi vielä kolmella kerroksella sen päälle. Paikalle oli valmistumassa yksi ensimmäisistä sodanjälkeisistä Heinolan kerrostaloista. Talo rakennettiin paikan päällä, tiili tiileltä muuraten. Rakennus tuli rajautumaan osin Savontiehen ja Koulukatuun. Savontien asuinportaikot saivat osoitteikseen 9A ja 9B, Koulukadun asuinportaikon osoitteeksi tuli 4C. Rakennus rekisteröityi nimellä Asunto-osakeyhtiö Kymenkartano. Valmistumisvuodeksi kirjattiin 1953. Rakennusvaiheen aikana keskeneräinen rakennus oli ylitsepääsemättömän mielenkiinnon kohde. Varsinkin iltaisin työajan päätyttyä, rakentajien poistuttua työmaalta oli jännittävää seikkailla hämärissä, kuivuvan betonin tuoksuisissa kerroksissa ja huoneistoissa. Portaikoissa ennen askelmien asennusta oli vain valetut luiskat, joihin paikoin oli tehty väliaikaiset puiset askelmat. Kaiteiden puuttuminen teki liikkumisen jännittävämmäksi. Vähin erin rakennuksen valmistumisen myötä seikkaileminen vaikeutui ja loppui kokonaan, kun ulko-ovet asennettiin ja lukittiin. En vielä tiennyt, että tulisin asumaan talossa seuraavan vuosikymmen puolelta alkaen.   Toimintaympäristöni alkoi kuitenkin melko nopeasti muuttua. Valmistuneeseen kerrostaloon muutti lapsiperheitä, jotka olivat aivan uusia tuttavuuksia. Nopeasti tultiin tutuiksi ja kanssakäyminen vilkastui. Oli syntymässä meille hyvin monelle uusi yhdyskunta, jonka jäseniksi sen kummemmin tiedostamatta tulimme kuulumaan. Kerrostalo oli omien perheiden turvan lisäksi lasten yhteinen turvapaikka. Jos leikkien melskeissä koettiin jokin uhka, ei ensimmäisenä rynnätty kodin suojaan, vaan jonnekin talon yhteisiin lukittaviin tiloihin, kellareihin tai pyörävajoihin. Pihaan johtava porttikäytävä, jota ”porttikongiksi” kutsuimme, sijaitsee edelleenkin Koulukadun puolella. Suuri porttiaukko oli suljettavissa suureella teräsrunkoisella, raottomalla lautaverhoilulla -, vain toisesta reunasta saranoidulla portilla. Päivisin portin ollessa avattuna ja käännettynä seinää vasten, sen taakse muodostui hyvä piilo- ja tähystyspaikka. Portin taakse päästäkseen piti ryömiä sen alta, jonka jälkeen oli mahdollista kiivetä runkorakenteita aina ylös saakka. Ylhäällä oli rako, josta mahtui kolmen metrin korkeudelta tähystelemään porttikongissa kulkijoita, kulkijoiden tietämättä. Hiekkapintainen piha rajautui kahdelta sivulta taloon, takapiha rajoittui Suomisen tonttiin. Rajalla ei alkuvuosina ollut aitaa. Tontin rajalla omalla puolen kasvoi tasaisin välein kaksi isoa tuomea ja kaksi haapaa, joista toinen oli vähän nuorempi. Puiston puoleisella, pormestari Miettisen tontin rajalla oli korkea, leveistä vaakalankuista tehty puuaita. Aidan takana, välittömässä läheisyydessä kasvoi harvinaisia luumupuita. Pihalla ja osin talon yhteisiä, päivisin avoimia tiloja hyödynnettiin leikeissä tehokkaasti. Yleisiä, yhteisiä leikkejä olivat; naatta (hippa), omat nimet kirjoissa tai purkkien (kehitetyt versiot Piilosista), rosvo- ja poliisi, polttopallo, kymmenen tikkua, liikkumatta, maan valloitus. Savontien puoleisessa siivessä oli lähes koko siiven mittainen, palo-ovilla päistään suljettu yhtenäinen kellaritila, jota nimitettiin rämöksi. Nimensä kellari sai, tilassa lyhyen aikaa varastoaan pitäneestä huonekaluliike Rämöstä. Ehtipä kellarissa lyhyen aikaa toimimaan pienois-golf ratakin. Tyhjänä ollessaan kellari oli talon lasten puoliluvattomassa käytössä. Pimeä kellari oli hyvä paikka leikkiä sokkosta. Etsivän sokon ei tarvinnut peittää silmiään kun tila oli säkkipimeä. Etsijä kulki käsiään heilutellen ja levitellen, pyrkien saamaan otteen etsittävistä, jotka pystyivät liikkumaan tilassa vapaasti, kuten etsijänsäkin. Moni litisti nenänsä törmätessään kädet levällään johonkin, keskellä kellaria olleeseen pilarijonon pilariin.  Poikien omia juttuja olivat enemmän kaikenlaiset kiipeilyt. Pihapuissa tavoitteena oli kaivertaa omat nimikirjaimet puunrunkoon muiden nimikirjaimia koreammalle. Keskivaikeaa ja – vaarallista oli pihanpuolella kiivetä katolta tulevaa syöksytorvea pitkin kolmannen kerroksen tuuletusparvekkeelle. Parvekkeiden ovet olivat yleensä lukittuina, joten alaskin oli tultava samaa reittiä. Ehdottomasti vaarallisimmat suoritukset liittyvät lentolehtisten keräilyyn. 50- luvulla oli yleinen tapa levittää lentolehtisiä nimensä mukaisesti lentokoneesta. Siihen liittyy kilpailu kuka saa kerättyä kyseisiä painotuotteita eniten. Maahan asti tulleet olivat kaikkien tavoitettavissa. Puihin jääneet saattoivat asettaa noutajalleen jo haasteita. Vaarallisimmat suoritukset liittyivät niihin lentolehtisiin, jotka olivat laskeutuneet kerrostalon katolle, lähes räystäskouruun. Sen haki rohkeimman titteliä kantava, muiden seuratessa jännittäen suoritusta alhaalta. Erikoinen talvinen ”surmanajo-” temppu suoritettiin polkupyörällä. Alkuvuosina talon lämmitykseen käytettiin puuta. Syksyisin peräpihalle varastoitiin halkoja, pinoten ne kahden metrin korkuisiin rinnakkaisiin lähes pihan leveyden pituisiin pinoihin. Yksi meistä, niemeä mainitsematon, keksi kiskoa muiden avustamana äitinsä polkupyörän halkopinon päälle. Sieltä hän reippaasti polkien, sukelsi pyörän kera pinon juurelle yhdessä lapioimaamme lumikasaan. Ohikulkijoiden päivittelyyn ja syyttelyyn pyörän tahallisesta rikkomisesta moisessa tempussa, vastauksesi saivat; ”kyllä kunta maksaa”. Tarkempi selvitys jääköön meidän läsnäolijoiden keskinäiseksi salaisuudeksi. Muita talvisia piha-askareita olivat suurien lumilinnojen rakentelu ja valliherrariehat korkeilla lumikasoilla. Mainitussa porttikongissa oli meidän ensimmäinen ”jäähalli”, jonka yhden kelmeän kattovalon valossa pelailtiin jääkiekkomailoilla kiekkoa tai palloa. Pelattiinpa joskus myöhemmin tossupalloakin, nimensä mukaisesti huopatossut jalassa.      Poikien jokakeväinen traditio oli rahapelit. Pelivälineenä käytettiin rahayksikön arvoltaan pienintä kolikkoa, joka oli markka. Suosituimmat pelimuodot olivat seinänakki, potti ja helistys. Tyttöjen omia juttuja sivusta seuraten, näytti olevan erilaiset ruutu- ja naruhyppelyt, jotka nekin painottuivat enemmän keväisiin, alkaen heti pälvien ilmestyessä seinävieruille. Reviirien laajentuminen          Iän lisääntyessä ja omaehtoisen liikkumisen lisääntyessä toiminta-alueet laajenivat. Liikkuessamme huomasimme, että meitä samanikäisiä on Heinolassa muitakin. Aloimme hahmottaa eri kaupunginosien olemassaolon. Ehkä tämän seurauksena syntyi osin kuviteltu jännite eri kaupunginosien välille. Tämän jännitteen seurauksena mielikuvituksiemme siivityksen avittamina näimme 50-luvun loppupuolella tilanteen hetken aikaa niin kriittisenä, että oli syytä varustautua yhteenottoihin. Niin syntyi muutamiin kaupunginosiin omat ”sotajoukot”. Meilläkin oli oma asevarasto, jossa oli omavalmisteisia kilpiä, miekkoja, keihäitä, jousia ja ritsoja. Yhtäkään, ainakaan verisempää yhteenottoa emme koskaan kokeneet. Huhuina liikkui, että Niemelän suunnalla olisi ollut jonkin asteinen ”sota”. Ehkä kovimmat yhteenotot käytiin mielikuvituksissamme, ollessamme kokoontuneina ihailemaan omien asevarastojemme asearsenaaleja. Varovaisuus kyllä vallitsi jonkin aikaa. Muistan kuinka pulssi selvästi kohosi ylitettyämme Maaherrankadun, lähtiessämme Niemelän metsiin päivävaelluksillemme. Heinäsaaressa Heinäsaari oli tietyssä vaiheessa kesäisin yksi vakiopaikoistamme. Siellä oli aivan tietty paikka, jossa vietimme monia aurinkoisia keskipäiviä. Leiripaikka loiva painautuma, joka ei ole aarinkaan kokoinen. Siinä istuttiin ringissä ja pelattiin korttia. Kortit olivat omatekoiset. Kuumuuden yllättäessä käytiin uimassa Kaivannonlahden puoleisella sivulla olleella laiturilla, jolta oli hyvä sukeltaa. Saman laiturin luona muistan oppineeni uimaan. Heinäsaari toimi tuolloin jo leirintäalueena. Järjestimme satunnaisesti purjehduskilpailuja vuokraamillamme leirintäalueen optimistijollia. Kilpailut olivat joskus niin tiukkoja, että mastot eivät tahtoneet kestää vaan katkeilivat. Pirttisalmen vaellus Pisimmät retket ylsivät aina Pirttisalmeen asti. Matka tehtiin jalan. Reitti erkani Heinäsaarentiestä kohdasta, jossa ennen oli sammakkolampi. Lammen kohdalla oli ränsistynyt puinen portti. Portin jälkeen alkoi metsätaival, joka oli Niemelän kartanon maata. Reitti nousi komeita katajia kasvavalle matalalle kallioharjanteelle, jatkuen metsässä hieman näköetäisyyden ulkopuolella Heinäsaarentiestä ja rannasta. Kotvan kuluttua polku laski hieman ja kohdattiin taas ränsistynyt porttirakennelma, jonka molemmin puolin oli aidanjäänteitä. Portin jälkeen oltiin Niemelänkadun alkukohdassa, josta Kaivannonlahden rantaan johti vain polku. Sinne ei kuitenkaan käännytty vaan jatkettiin edelleen osin aivan rannan tuntumassa. Tultiin nykyisen Tähtisillan itäpään kohdalle, jossa sijaitsi ennen siltapengertä Ryssänniemi. Matka jatkui rannan muuttuessa vähitellen karummaksi ja jyhkeämmäksi. Teitin huvila ohitettiin säädyllisesti hieman enemmän oikealta koukaten. Palattiin viistosti matkaa jatkaen lähemmäksi rantaa. Juornatjoenlahden karuja, jyrkkäreunaisia rantoja seuraillen saavuttiin Pirttisalmen mantereen puoleisen pitkänomaisen silokallion eteläpäähän. Noustiin hieman ylemmäksi metsänreunan tuntumaan. Salmen puolivälin pohjoispuolen tasalla, vähän syvemmällä metsässä oli määränpäämme. Aikaisemmilla retkillämme kyhäilemämme majapahanen oli ison sammaloituneen siirtolohkareen kainalossa. Retkellä ei yleensä ollut sen kummempaa tavoitetta, kuin kokea matka ja nähdä ne karut kalliomaisemat. Muistelen joskus kyseisellä vaelluksella kuvitelleemme olevamme kivikaudella. En tiedä mikä reitissä kiehtoi, mutta vaelsimme sen vuosien aikana useamman kerran. Olenpa tehnyt matkan vielä aikuisenakin ihan muistoja verestellen. Oton saatto Heinäsaaren tiehen liittyy yksi talvinen tapaus. Minä, Mika ja Jussi olimme kolmisin liikkeellä, jossain Seminaarin seutuvilla. Havaitsimme Palmun-baarin omistajan bernhardilais-koiran Oton, irrallaan puiston kulmalla. Siihen aikaan irtokoirista maksettiin kiinniottopalkkio, niin ainakin oletimme. Oletuksen innoittamina päätimme viedä Oton poliisilaitokselle. Ongelmana vain oli koiran iso koko ja kaulapannan puuttuminen. Emme lannistuneet vaan ryhdyimme seurailemaan Ottoa. Pyrimme ohjailemaan sitä kävelemällä tiukasti sen rinnalla. Estelyistä huolimatta koira suuntasi kulkunsa Heinäsaaren suuntaan. Seurasimme mukana, yrittäen sitkeästi käännyttää sitä kaupungin suuntaan, mutta turhaan. Matka jatkui tiukassa muodostelmassa lopulta Heinäsaareen asti. Siellä Ottokin ilmeisesti huomasi, että tie päättyi, eikä umpihankeen kiinnostanut lähteä. Suunta siis muuttui meidän saattajien mieleiseksi. Muodostelmassa tultiin välillä pysähdellen. Koira alkoi vaikuttaa hieman vaivautuneelta ja hermostuneeltakin. Päästyämme kaupunkiin päin hieman ohi Mikonsaareen johtavan tien risteyksestä, Otto päätti pysähtyä. Niin teimme saattajatkin. Yritimme saada koiraa liikkeelle lievästi työntämällä. Sepä ei ollutkaan saatettavan mieleen, vaan se hermostui ja alkoi meidän mielestä käyttäytyä uhkailevasti. Otto vaistosi meissä syttyneen pelon ja intoutui ahdistelemaan enemmän. Tilanne muuttui hetkessä, me kyllä saimme alkuperäisen tahtomme mukaisesti näyttää suunnan, mutta Otto-koira määräsi vauhdin. Minä ja Mika jäimme hitaampina jalkoihin, kun Jussi, perässään Otto jatkoivat kilvanjuoksua. Jussi huomasi karkuun juoksun toivottomuuden, hypäten lumiselle aurausvallille ja siitä edelleen keskenkasvuiseen männyntaimen luo. Kiipeäminen onnistui muuten hyvin, mutta taimi osoittautui liian lyhyeksi ja lisäksi taipuisaksi. Ottokin seisoi jo puun luona, kun Jussi vielä haroi olemattomia lisäoksia päästäkseen ylemmäksi. Nuori puunalku taipui, Jussi mukanaan, hieman Ottoa kohden. Koira nousi takajalkojensa varaan ja laski vasemman etukäpälänsä Jussin takamuksen paikkeille, kauhaisi oikealla käpälällään anorakin selkämystä. Koiran kynnet olivat sen verran pitkät, että ne ylsivät viiltämään anorakin selkämyksen auki. Katsoimme Mikan kanssa tilanteen niin vakavaksi, että rohkenimme pyytämään apua tien vastakkaisella puolella olleesta talosta. Selitimme hengästyneinä asiamme isännälle, joka kurkisti ovelta tien suuntaan. Yhdessä totesimme tilanteen olevan jo ohi. Otto oli lähtenyt ja Jussikin kömpi jo tielle. Palasimme Jussin luo. Yhdessä todettiin tuplamenetyksenä Oton kiinniottopalkkio ja Jussin melko uusi anorakki. Kylpylän uimaranta Kylpylän uimaranta tuli tietysti tutuksi. Siellä vietettiin jonkin verran aikaa, pääasiassa silloin, jos emme muuta keksineet. Kylpylän uimavesi koettiin vähän viileänpuoleiseksi. Harvoin veden lämpö ylsi kahteenkymmeneen asteeseen. Vielä kun muistaa miten lämpötila määriteltiin vesikelkkamäelle johtavan kulkusillan vierestä, kohdasta jossa veden syvyys oli hyvä jos puolimetriä. Sen muistan kuinka ylevää oli saada avainkoppi, sehän kun oli maksullinen. Vesikelkkamäki oli vähän varttuneempien harrastamaa hupia. Itse kelkkakin oli meille vähävoimisille liian raskas ylös raahattavaksi. Mäen päällä oli kyllä käsivinssi, mutta en muista sitä paljon käytetyn. Vauhtimäki oli lisäksi kasteltava ennen laskua luiston aikaansaamiseksi. Kastelu suoritettiin käsipelillä, ämpäreillä vettä vauhtimäkeen kantaen. Näinpä enemmän vauhtia haluavien, kastelun lisäksi käyttävän mäntysuopasaippuaa liukujohteiden lisäliukasteena. Yleisempää olivat erilaiset vesileikit, hyppimiset kävelysilloilta ja hyppytornista, joka käsitti kolme kerrosta. Kakkoskerroksessa oli ponnahduslauta. Lisäarvostuksesta nauttivat ne, jotka uskalsivat hypätä ”kolmosen” kaiteelta. Löytyipä muutama kuolemaa halveksiva, jotka hyppäsivät kelkkamäen päältä. Omiin korviini en muista kuulleeni, että kukaan olisi pahemmin hypyissään loukkaantunut. Joillakin oli tapana uida virrassa olleelle uittopuomille istuskelemaan. Virtaa ylöspäin, uutta hinattavaa hakemaan kiiruhtavien hinaajien nostattamat, rantaa kohden vyöryvät aallot olivat lisähuvia, erityisesti uittopuomilla oleville. Uimakoulut olivat myös hyvin suosittuja. Uimakoulupäivä aloitettiin jossain vaiheessa puistossa, josta ohjattujen leikkien jälkeen vasta siirryttiin uimarannalle. Paksan busines  Virran varrella, Torikadun ja Virtakadun välisellä alueella, Rantapuistossa oli uimahuone, josta me käytettiin vähäisempää nimitystä uimakoppi. Rakennelma oli kokonaisuudessaan paalujen varaan rakennettu rakennus. Molemmilla sivuilla oli katseilta suojaavilla pystylaudoitetuilla seinillä erotetut, päältä avoimet uima-aitaukset. Aitojen alareunat ulottuivat jonkin verran vedenpinnan alapuolelle. Virran yläpuoleinen aitaus oli varattu naisille ja alapuolen aitaus miehille. Rantapuiston puoleisella sivulla oli omat ovelliset sisäänkäynnit, molemmilla puolilla oleviin pukeutumistiloihin. Valvojan- ja pukeutumistilojen osalta rakennus oli katettu. Ovien välissä oli luukku, joka oli varattu valvojalle. Meidän aikana en muista siellä aikaisemmin olleen kummemmin ketään valvojaa. Ovet olivat aina avoimet, enkä juurikaan muista muita uimareita olleen kanssamme samaan aikaan uimassa. Veden lämpö ei ollut ainakaan yhtään korkeampi, kuin ylempänä virrassa olevassa kylpylän uimarannassa. Mennessämme taas sen yhden harvan kerran uimakopille uimaan, koimme ennen kokematonta. Ovet olivatkin lukitut. Valvojan luukusta pisti esiin tutut Paksan kasvot. Paksa oli jotakuinkin samanikäinen kuin mekin. Ilmeenkään värähtämättä hän ilmoitti uimisen maksavan viisi markkaa kultakin. Tuijotimme häntä hetken yllättyneinä ja hölmistyneinä. Tilanne oli hetken jumissa. Sitten mielenkiintomme uimista kohtaan alkoi kasvaa. Paksan tiukka kanta sai aivoissamme aikaan kumman muljahduksen. Uiminen uimakopilla alkoi tuntua pyydetyn hinnan arvoiselta, suorastaan tavoiteltavalta. En muista ilmoitimmeko hölmöyksissämme hakevamme rahaa. Kävimme kotona hakemassa kukin viiden markan keltaiset pompannapin kokoiset kolikot. Tullessamme takaisin uimakopille, valvojamme oli edelleen paikallaan. Maksoimme vaaditun hinnan. Paksa avasi meille oven ja pääsimme sisään. Pulikoimisemme tuntui ainakin viiden markan verran arvokkaammalta kuin aikaisemmilla kerroilla. Nautittuamme koko rahan edestä, pukeuduimme ja lähdimme ulos. Yllätyimme taas. Ovet olivat auki ja Paksaa ei näkynyt missään. Torin vartta palaillessamme, joku oli näkevinään tutun näköisen tytön nuoleskelevan jäätelöä.    Möljällä ja vähän kalastusta Möljällä käytiin aika usein. Möljä sijaitsi Kirkkokadun alkupäästä Niemelän kartanon suuntaan lähteneen tien (nykyisin Karlshamin raitti) varrella, vähäpätöisessä niemennipukassa. Sielläkin oli yksi Heinolan Osuuskaupan varastoista. Varastossa säilytettiin pääasiassa säkkitavaraa. Toinen kokonaisuudessaan veden päällä oleva rakennus oli venevaja. Vaja kätki sisäänsä mystisen Erkki Luiston moottoriveneen. Veneessä kun piti puheiden mukaan olla lentokoneen moottori? Kyllähän Luisto sillä osallistui moottorivenekerhon virralla järjestämiin, joka kesäisiin moottorivenekilpailuihin. Kyllä se meidänkin mielestä oli kokoisekseen niin nopea vene, ettei se voinut olla ihan normaali moottorilla varustettu. Möljällä harrastettiin salakalastusta vanhan lahonneen lastauslaiturin poikkinaisten kansilankkujen välistä. Kalastus oli sallittua vasta Niemelän kartanon yläpuolella olevan Kaijankiven yläpuolelta. Salakalastus oli oikeasti jännittävää, koska paikallinen kalastuksenvalvoja suhtautui asiaan kaikella vakavuudella. Ohi ajaessaan ja meidät havaittuaan hän ohjasi veneensä lähemmäksi ja kertasi meille voimassaolevat kalastusrajat. Kalastus tapahtui siten, että sidoimme siiman sormeemme. Istuimme tai olimme vatsallamme risojen lankkujen päällä ja roikotimme siimakättämme kansilankkujen välistä. Siiman päässä oli pelkkä paino ja koukku. Vesi laiturin kohdalla oli sen verran matalaa, että kalan syönnin pystyi näkemään ja tuntuihan se sormessakin koska kala söi ja jäi kiinni. Matosyöteillä saatiin oikeita ahvenia. Jos valvoja osui paikalle niin siima vaan ylös, irti sormesta, koukku painoineen tyhjään tulitikkuaskiin, loppu siima kerittiin askin ympärille, aski taskuun, jonka jälkeen peli oli taas rehellistä. Kokeiltiinpa kalastusta Möljän vastarannaltakin Sepänniemestä, oikein vavan kanssa. Suurin kala jonka näin saatavan ylös oli reilunkokoinen lahna. Näimmepä isompien poikien kalastavan veneellä virrasta aivan siltojenkin seutuvilla virtaa ylös ja alas soudellen. Kalastus tapahtui siten, että rannalta lähdettäessä siima pantiin kulkemaan tapinreiän kautta. Laskettava siima otettiin laidan yli veneeseen. Tappi kiinni ja vene vesille. Pyyntipaikan läheisyydessä syötti tai uistin laskettiin veteen ja siiman annettiin yleensä juosta koko pituudeltaan veteen. Soutaja souteli verkalleen ja perässä olija istuskeli perässä toimettoman oloisena kyytiläisenä. Mikäli tilanne oli rauhallinen, saattoi perämies koukata ulkopuolisen siimanmutkan käteensä ja tunnustella mahdollista saalista. Tilanne kävi mielenkiintoisemmaksi, jos isompi kala kävi kiinni. Isommat kalat saattoivat syöksähdellä pintaan, jolloin oli vaarana tulla huomatuksi. Tiukan paikan tullen ainoa mahdollisuus oli katkaista siima ja laskea saalis siimoineen menemään. Rautatiesillalla ja sen tuntumassa         Harvemmin retkemme ylsi siltojen eteläpuolelle edes Jyränköön saakka. Rautatiesilta sen sijaan oli jossain vaiheessa 50- 60-lukujen vaihteessa ajoittainen seikkailukohde. Yleensä vaan vietettiin aikaa junia odotellessa ja päivää paistatellen. Eräs kerta on kyllä jäänyt mieleen. En muista enää ketkä kavereista innostuivat kiipeämään rautatiesillan isojen tukikaarien selkää pitkin ylös ja sieltä sillalle. Tietysti ohikulkijat näkivät temppuilun ja hälyttivät paikalle poliisin. Poliisi asteli alempana olevalle maantiesillalle, pysähtyi sillan keskivaiheille ja alkoi huudella meille kehotuksiaan. Kuuntelimme aikamme hiljaa, kunnes joku rohkeni huutaa takaisin ”paa pillit pussiin”. Herättihän se joukossa hilpeyttä. Poistuimme kyllä sillalta kaupungin puolelle, varoen kuitenkin joutumasta kyseisen poliisin ulottuville. Emmekä häntä kyllä onneksi nähneetkään. Toinenkin tapaus rautatiesillalta muistuu, kun kaverit keksi laskeutua siltapilarin kohdalta ratapölkkyjen välistä siltarakenteiden varaan. Junan lähestyessä he nostivat päänsä ratapölkkyjen välistä ja tuijottivat lähestyvää junaa, junan ollessa tarpeeksi lähellä vetivät päänsä takaisin ratapölkkyjen alle. Pieni ihme oli, että junan kuljettaja asiaan pahemmin reagoinut. Kyllä junan pilli huusi, mutta ei mielestämme mitenkään huomiota herättävän pitkään. On mahdollista, ettei hän edes huomannut kyseisiä pölkkypäitä. Yksi juniin liittyvä hupi kolikoiden kiskoille asettelun lisäksi oli ruuti. Ruuti oli vapaasti ostettavaa rautakauppatavaraa ainakin pienemmissä erissä. Hankimme kyseistä ainetta. Emme heti keksineet missä olisi sopiva paikka tempun toteutukselle. Kolikoita pystyi asettelemaan kiskoille vaikka ratapiha-alueella mutta ruuti tuntui ongelmallisemmalta. Kunnes päädyttiin suorittamaan operaatio harjupaviljongin ja sähkölaitoksen välisen harjuleikkauksen kohdalla. Sillä kohdalla saapuvien ja lähtevien junien nopeus oli mielestämme sopiva. Ruudit valutettiin ohuehkona norona sähkölaitoksenpuoleisen ratakiskon selkään niin pitkälle matkalle kun ruutia riitti. Junien aikatauluista meillä ei ollut mitään tietoa, joten seurasi epämääräisen pituinen odottelu. Ilman ollessa aurinkoinen ja tyyni, ei tarvinnut olla huolissaan ruudin ominaisuuksien-, eikä kiskoilla säilymisen suhteen. Aikamme odoteltuamme alkoi rautatiesillan eteläpäästä kuulua lupaavaa jyrinää. Asetuimme sähkölaitoksenpuoleisen harjanteen päälle hieman näkösuojaa hakien. Kyykimme kuin kaukopartiomiehet konsanaan jännittäen, mitä tulee tapahtumaan. Näkyviin tuli raskas dieselveturi normaalilla lähestymisnopeudella suuntana asema. Kuljettaja huomasi meidät penkereeltä. Ikään kuin aavistaen jotain, hän työnsi päänsä junan sivuikkunasta tähystäen radan suuntaan. Junan ollessa kohdallamme, alkoi veturin pyörien ja kiskon välissä leimahdella. Kuljettaja huomasi myös leimahdukset. Eipä hän muuta voinut kuin puida meille nyrkkiään. Sen päivän operaatio oli suoritettu ja marssimme paikalta tyytyväisinä kohti uusia seikkailuja. Puistoissa Kesäisin puistoissa oli kaupungin pystyttämä erikoiset keinut. Niissä oli pitkä keinulauta kahden pukkirakennelman välissä, paksujen ketjujen varassa. Keinuun mahtui kerralla useampia keinujia. Keinussa istuttiin perätysten. Vauhdinantajat seisoivat keinulaudan molemmissa päissä ketjujen välissä. Vauhdin lisääntyessä keinulaudalla istujien olo muuttui nopeasti tukalaksi, koska laudalla pysymiseksi ei ollut muuta keinoa kuin pitää puristusotteella paksun keinulaudan reunoista. Paras tapa oli tarttua toisella kädellä etupuolelta laudan reunasta ja toisella kädellä takapuolelta laudan reunasta. Keinusta suoritettiin myös pituushyppyä. Otettiin vauhti keinun päässä seisoen tai istuen. Keinusta lensi pitkälle, varsinkin seisten kun osasi vielä ponnistaa oikea-aikaisesti. Myöhemmin kyseiset keinut jäivät pois käytöstä, ehkä osin vaarallisuutensa vuoksi. Pallopeleistä yleisin oli puistossa pelattu pesäpallon muunnelma, jota nimitimme kolmeksi- maaliksi. Talviharrastukset 50-luvun alkuvuosien talviharrastukset olivat hiihtopainotteisia. Puistoihin pystytettiin kaupungin puolesta kelkkamäkiä, jotka alkuvuosina purettiin aina keväisin ja tilalle pystytettiin aikaisemmin mainitut keinut. Hiihto Hiihtämässä käytiin useimmiten Niemelän metsiin hiihtämällä tehdyillä laduilla. Suosittu mäenlaskupaikka oli meidän ”Kummuksi” nimeämällä paikalla, joka jäi myöhemmin rakennetun Laukkamäenkadun ja sen varteen rakennettujen omakotitalotonttien alle. Kummulla kävi niin paljon laskijoita, että lopputalvesta koko kummun pinta oli kova kuin jyrällä ajettu. Mäessä oli lumesta tehtyjä hyppyreitä, joissa käytiin kovia keskinäisiä kilpailuja. Hyppypituudet eivät olleet kahta kolmea metriä pidempiä, silti jyvät saatiin eroon akanoista. Hyppyjen pituuserot mitattiinkin senteissä eikä metreissä. Usein kaikki hyppääjät mahtuivat puolen metrin sisään. Luistelu Luisteluharrastus virisi sitä mukaan kun 50- luvun pulivälin aikoihin aloimme saada irtoterä- luistimien (Nurmeksien) jälkeen kunnon kiinteäteräisiä. Lisäksi alkoi myyntiin ilmestyä ensimmäisiä jääkiekkomailoja. Pojilla pelkän luistelun lisäksi tuli jääkiekon harrastus. Ennen luistelutaidon kehittymistä riittävän hyväksi, jääkiekkoon liitettäväksi, olivat piha- ja katupelit vallalla ympäri kaupunkia. Pihapelit kestivät myöhään iltaan, jos vähänkin keinovaloa oli saatavilla. Valojen puute ajoikin monet pelaamaan kadulle katuvalojen loisteeseen. Lisäksi kadut olivat kovapohjaisia, joilla kiekko liukui hyvin. Jää-, tennis- ja kumipalloja käytettiin myös paljon pelivälineenä vaikka mailana olikin jääkiekkomaila. Mielenkiintoinen muutos omassa kaveripiirissä tapahtui siinä vaiheessa kun alettiin pelata enemmän jäällä luistimilla. Ne, jotka omaksuivat lajin paremmin, muodostivat luonnollisesti oman ryhmänsä. Vastaavasti vähemmän lajista kiinnostuneet eivät juuri kentälle tulleet. Tässä vaiheessa elettiin 60-luvun taitteessa. Kailaan kenttä Maaherranpuistossa oli useamman korttelin laajuisen poikajoukon pelipaikkana. Erillistä kenttävalaistusta ei sielläkään alkuun ollut. Lumiluistimet Ennen varsinaisen luisteluharrastuksen yleistymistä saimme kokea aivan mielestämme oman innovatiivisen oivalluksen. En ainakaan muista, että olisin missään aikaisemmin nähnyt kyseistä lajia harrastettavan. Keksintö syntyi omissa pihapiireissämme. Kysymyksessä oli lumiluistin. Muistaakseni se sai alkunsa jonkun kaverin katkenneesta hiihtosuksesta. Joku oivalsi katkaista vaurioituneen suksen siteen etu- ja takapuolelta niin, että siteen alle jäi vain vajaa puoli metriä suksea. Siteen etupuolelta pojan etureuna pyöristettiin. Näin oli meidän mielestä syntynyt hyvä uusi tuote. Tällaisella parilla pystyi luistelemaan hiihtomonot jalassa kovilla lumipinnoilla kuten hiekoittamattomilla jalkakäytävillä, kaduilla ja puiston käytävillä. Harrastus alkuvaiheessaan aiheutti vain sen, että sukset katkeilivat pojilla aikaisempaa useammin, jokaisen kun piti saada lumiluistimet.     Makasiininmäessä Meidän poikien ja tyttöjenkin yhteinen suosittu mäenlaskupaikka oli Makasiinin mäki. Mäki löytyy vieläkin Seminaarin takaa. Se alkoi Rajakadun päästä, Lyseon takaa kadun korkeimmalta kohdalta. Katu laski hyvän vauhdin antaen Seminaarin ohitse Maaherrankadulle. Hyvän kelin vallitessa saattoi liuku yltää Lampikadun kulmaan asti. Laskun teki haastavaksi mäessä olevat kaksi lähes yhdeksänkymmenen asteen käännöstä. Ensin oli hyvin viettävä vajaan sadan metrin alkuliuku. Sitä seurasi tiukka käänne oikeaan, joka oli vielä näkyvyyden suhteen olematon. Lasku jatkui huippunopeudella runsaan kaksikymmentä metriä, kohdaten tiukan käännöksen vasempaan. Käännöksen jälkeen, loppuliuku rauhoittui kadun loivenemisen myötä. Sen verran meillä oli itsesuojeluvaistoa, että yleensä kukin vuorollaan olimme mutkavahteina siinä pahemmassa ensimmäisessä mutkassa. Yksin ja kaksinkin laskiessa turvallisuudesta jouduttiin tinkimään ja laskettiin ilman mutkavahtia. Sen johdosta sattui joskus, että laskettaessa ”sokkona” mutkassa tulikin vastaan auto. Ainoa keino välttää yhteentörmäys tai alle joutuminen oli ohjata laskuväline suoraan, joskus melkoisenkin aurausvallin yli. Vallin ylitykset saattoivat olla hyvinkin epäpuhtaita ja jäseniä väänteleviä.  Suosituinta mäenlaskukalustoa olivat potkukelkat, mahakelkat, myöhemmin rattikelkat. Olipa joillakin omatekoisia ”lumijapeiksi” kutsuttuja yksisuksisia mäenlaskuvälineitä. Laitteessa suksen- tai jalaksen varaan oli rakennettu istuinpuu ja lisäksi oli edessä poikkikapula. Laite muistutti hieman lasten sen aikuisia puuhevosia. Laskeminen tapahtui istumalla hajareisin kyhäelmän päällä, jaloilla kevyesti tukemalla ja pitämällä poikkikapulasta käsin tukevasti kiinni. Laite vaatii hyvää tekniikan ja tasapainon hallintaa päästäkseen hyvään ja vauhdikkaaseen suoritukseen. Pulkat olivat 50-luvun puolella vanerisia ja ne eivät olleet kyseisessä mäessä kovin suosittuja, kyllä niilläkin laskettiin, mutta vauhdit niillä jäi alhaisemmiksi teräsjalaksisilla kelkoilla. Päin kuusta Ehkä vauhdikkaimman, jopa vaarallisimmankin laskukerran muistan elävästi. Meitä oli puolisen tusinaa potkukelkoin varustautuneina mainitussa mäessä. Alkuun lasketeltiin kukin kelkoillamme. Vaihtelua hakien, päätettiin laskea suosittuna potkukelkkajunana. Asetimme kelkat peräkkäin niin, että ensimmäisessäkin kelkassa istuimella oli matkustaja. Välillä olevat istuivat myös kelkan istuimella ja ottivat etupuolella olevan kelkan käsipuusta otteen. Viimeisen kelkan jalaksilla seisoi ”jarrumies”. Alkuvauhti otettiin juoksemalla. Kun vauhtiin oli päästy, jokainen hyppäsi paikalleen. Oltiin hyvässä vauhdissa, riemunkiljahdukset raikuen selvitimme ensimmäisen mutkan, tosin hieman liikaa vasempaan reunaan luistaen. Seuraavaa vasemmalle kääntyvää mutkaa ennen tapahtui outo muljahdus vasemmalle, jonka seurauksena oli väistämätön törmäys Seminaarin tontin kulmalla, aidan ulkopuolella olevaan iki-kuuseen. Törmäys oli niin kova, että lähes kaikki kelkat vaurioituivat, osa lähes käyttökelvottomiksi. Jalakset ja muutkin metalliosat menettivät muotoaan. Vahinko oli sitä suurempi mitä uudempi kelkka oli. Muistan yhden kelkan jalaksen lävistäneen kaverin housunlahkeen. Hetkeä aikaisemmin raikuneet riemunhuudot muuttuivat hetkessä itkunsekaiseksi valitteluksi. 1960-luku Heti vuosikymmenen alkuvuosina aloimme irtaantuminen lapsuudestamme. Erkanimme ilman suurempaa kaipuuta tuntien toisistamme. Siirryimme kansakouluvaiheesta seuraaville kukin valitsemallemme opintoasteelle. Asunto-osakeyhtiö Kymenkartanon talossa ei 50-luvun alkuperäisasukkaista, 60-luvun pulivälissä asunut enää juuri ketään. Taloon liittyen jäi monta hauskaa muistoa elämään. Asukkaat olivat mukavia, sopuisia, hauskoja, omanlaisiaan persoonia. Heistä jokaisesta voisi kertoa oman tarinansa. Itse muutin talosta 70-luvun puolivälissä.