Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Marja Melfsen: Minun Heinolani Minun siltani    Jyrängön kylässä asuville sillat olivat portti suureen maailmaan. Sillan ylitys muutti arkisen maailman seikkailuksi. Sillan tällä puolen olivat mökit matalia, niissä asui köyhiä perheitä, kaikki samanlaisia ruutuesiliinaisia lettipäitä tai vaihtoehtoisesti sarkapuseroisia ilkeitä pojanvintiöitä, jotka olivat hyviä vain yhdessä lajissa, nimittäin tyttöjen kiusaamisessa. Tällä puolen olivat hiljaisina huokuvat metsät, polut ja hiihtoladut, toisella puolen rusettipäiset, rimpsuhameiset tytöt ja elämää kuhisevat kadut, kerrostalot, katulamput ja linja-autot. Tällä puolen mitättömät osuuskaupat mitättömine tavaroineen, tiskin takana Sirkka-täti, joka kyllä osasi hymyillä, mutta täällä oli myös unelias talouskauppa, jonka leipä joskus oli homeista. Sillan toisella puolen nakkikauppa ja lauantaimakkara- kauppa, äveriäät kauppiaat tuoreine, tuoksuvine tavaroineen. Niinpä niin, kaikki mikä teki elämän mielenkiintoiseksi, oli siltojen toisella puolella. Ei pidä luulla, ettei sillalla olisi ollut muutakin käyttöä kuin vain paratiisin porttina oleminen. Varsinkaan rautatiesilta ei ollut meille jyränköläisille pelkkä joen ylityspaikka. Siellä käytiin ihailemassa auringonlaskua, haaveilemassa poikaystävistä tai sellaisen kanssa kävelemässä. Tai vain ajettiin junalla Jyrängön pysäkiltä kaupunkiin ja kuunneltiin ratapölkkyjen kuminaa rautaisten kehikkojen yllä. Syksystä kevääseen, vuodesta toiseen, rehjustettiin siltojen yli kouluun ja takaisin. vaikka aamut olivat huikaisevan kauniita ja pakkasen huurruttamat koivujen oksistot olivat kuin valkeaa pitsiä, sitä ajatteli vain kouluun ehtimistä ja toivoi, että juuri tänään olisi sellainen päivä, ettei kukaan kiusaisi. Ja rautatiesilta kohosi joen yllä vaaleanpunaisena hehkuen, jokainen pultti muistuttamassa isän rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Kansainvälisen laman pyyhkiessä jo heinolalaisia koteja, keväällä 1929 isä vielä rakensi perheelleen uutta kotia Jyrängön kylään. Mutta huhuttiin, että työttömyys uhkasi yhä useampia. Suusta suuhun kiersi tarinoita siitä, miten lama oli kouraissut ihmisiä, miten monet olivat sen alla sortuneet. Kun isä kuuli, että Kotkan konepajalla töitä riitti ja palkat olivat Heinolaa korkeampia, hän alkoi monen muun Jyrängön nuoren miehen tavoin haaveilla paremmasta tulevaisuudesta. Ei vain itselleen, vaan myös pienelle perheelleen, johon kuuluivat nuori vaimo ja kaksivuotias tytär. Ja ennen kuin kesä oli kulunut puoleen väliin, puolivalmis talo oli myyty ja uusi omistaja ottanut lainan harteilleen. Huonekalut varastoitu naapurin ullakolle ja hankittu työpaikka ja asunto Kotkasta. Kului kaksi vuotta, paljon työtä ja iloa, mutta myös vastasyntyneen lapsen kuoleman aiheuttamaa surua, ennen kuin Kivistön perhe jälleen palasi entisille asuinsijoilleen. Talon uusi omistaja oli sillä välin häipynyt, suuri osa irtonaista lautatavaraa mukanaan, jättänyt maksut maksamatta, pankin ja takuumiesten huoleksi. Isä otti jälleen talon lainoineen omiin nimiinsä ja alkoi rakentaa siitä mihin oli kaksi vuotta sitten jäänyt. Isästä oli vuosien ja Kotkan kokemustenkin myötä kehittynyt taitava seppä ja hän sai töitä parhaillaan rakenteilla olevalta rautatiesillan rakennustyömaalta, sillanrakennus oli alkanut edellisvuoden kesällä ja edennyt metalliosien paikoilleen rakentamiseen. Miehet olivat rohkeita ja kokeneita rakentajia, kaikilla takanaan kokemuksia vaikeistakin rakennuskohteista. Isällä kokemusta oli syntynyt Heinolan Konepajalta, suurten tehdaskattiloiden yms. rakentamisessa, samoin kuin merilaivojen kunnostuksessa Kotkan Konepajalla. Siitä huolimatta sattui rakennusaikana onnettomuus, jossa kuoli yksi rakennusmies. Helsinkiläinen Jalo Ahti putosi kesken niittauksen ja kuoli myöhemmin vammoihinsa. Sillanrakennus oli tuonut monille niin tervetulleen ansiomahdollisuuden laman keskelle, mutta ennen pitkää sekin loppui, kun silta valmistui 1932. Sillan valmistuttua isältäkin loppuivat työt ja edessä olivat lohduttomat näkymät. Siltatyömaa oli kuitenkin suuresti edesauttanut perheemme taloutta, niin että isä oli saanut ensimmäisen asuinhuoneen valmiiksi ja oli voitu muuttaa siihen. Tällä välin perhe oli kasvanut poikalapsella ja uudessa kodissa vietettiin lapsen kastajaisia. Koko perhe oli paikalla, kun syyskuussa 1932 vietettiin rautatiesillan juhlallisia vihkiäisiä Heinolan uudella asemalla. Juhlajuna puuskutti asemalle mukanaan itse tasavallan presidentti P.E. Svinhufvud puolisoineen. Vihkiäisissä lienee esitetty arvokasta ohjelmaa niin kuin vihkiäisissä tavataan esittää. Isä joviaalina miehenä nautti tilaisuudesta suuresti, mutta torpparin tyttärenä äiti koki lievää vaivautuneisuutta nähdessään jäykkäniskaisten suojelukuntalaisten ojennuksessa seisovat rivit. Vuodet kuluivat, mutta rautatiesilta pysyi edelleen Heinolan maamerkkinä, vaikka sen merkitys liikenteelle oli suuri pettymys, niin rakentajilleen, kuin Heinolan kaupungillekin. Muutama visionääri, kuten sokea tohtori Kivinen, jaksoi edelleen puuhastella ja suunnitella rataa Heinolasta edelleen Mikkeliin. Lukemattomat olivat ne kerrat, kun itsekin jouduin vastentahtoisesti kirjoittamaan tohtori Kivisen iänikuisen vanhalla kirjoituskoneella hänen kuolettavan tylsiä haaveitaan paperille. Äiti oli Kivisen luotettu ystävä ja hän minut sinne aina hommasi. Aika ajoin vuodatin kirjeissäni omaisille tai päiväkirjoissani tekstiä, jossa usein vilahteli silta, ikään kuin osoituksena siitä, miten rautatiesilta oli läsnä kaikessa mitä tein tai ajattelin. Kirje sisarelle Helsinkiin 1950-luvun loppupäivinä: ”…Menin taas tapani mukaan siltaa pitkin ja oli niin ihana, tuulinen ilma, joka paikassa oli jo syksyn tuntua. Heinola on oikeastaan kauneimmillaan syksyllä, ja erikoisesti nautin kulkea tällaisena leutona syksyiltana, kun kaikki valot heijastuvat Kymen pintaan. Ei mikään paikka maailmassa voi olla kauniimpi kuin tuo Kymi iltaruskon tai kuutamon hohteessa. Kun yksin tulen siltoja pitkin, pysähdyn ja katselen sitä lumoutuneena. Varmasti niitä kohokohtia minun elämässäni.” Kirjeestä äidille Ruotsin kesältä 1960: …kuvittelin mielessäni miten hassulta mahtaakaan tuntua taas nähdä kaikki, ja kävellä Heinolan siltaa pitkin kaupunkiin. Näin itseni siinä asemassa.” Häivähdys nuoruuden päiväkirjasta vuoden 1960 paikkeilta: ”…Oli niin ihanan lämmin kuutamoilta, kun tulimme Sirkan kanssa rautatiesiltaa pitkin kotiin.” Päiväkirjalle 1961:     ”…Minulla oli yliote kaikkeen olevaiseen. Harvinainen tunne, ja niin häipyvä. Rautatiesilta ja aurinkoinen raikas tuuli kasvoilla. Istahdin.” Itseironialta kuulostava päiväkirjamerkintä niin ikään keväältä 1961, kun vihdoinkin olin löytänyt poikaystävän: ”Sit me mentiin Jyrängön koulun luota virran rantaa, kuljettiin siellä pimeätä polkua pitkin ja kaupungin ja sillan valot kuvastuivat veteen. Sit me katseltiin rautatiesillalta, kun Päijänne-ajajat painu pitkin maantiesiltaa kaupunkiin päin. Ja ah, oli niin romanttista.” Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kuljin jo työmatkoilla sillan yli. En ollut sen kummempi kuin lapsenpiika, eikä palkkani paljon päätä huimannut, mutta oli hienoa, kun sai käydä työssä. Siltaa maalattiin nyt, siitä tulisi hennon vihreä. Ylhäältä roikkui telineitä ja telineillä nuoria miehiä, jotka vilkuttelivat ja vihelsivät minulle. Teeskentelin, että se oli kiusallista, mutta oikeasti olin oikein otettu asiasta. Ehkä tein siihen aikaan asiaa siltojen yli kaupungille enemmänkin kuin olisi ollut tarpeellista. Siltasaaressa pääsin yllättäen lähikosketukseen yhden nuoren maalaripojan kanssa, kun hän käveli vastaani. Hän oli eräs niistä viheltelijöistä. Poika lyöttäytyi juttusille kanssani ja ennen pitkää olimme tehneet illaksi treffit. Hän oli helsinkiläinen ja hänen nimensä oli Lasse. Illalla Lasse sai minut houkuteltua korjattavalle, vielä keskeneräiselle rautatiesillalle. Keväinen yö oli vielä pimeä ja kävelimme rautatiesiltaa, jossa irralliset lankut nousivat silloin tällöin pystyyn, kun haparoimme sillan kävelykäytävää eteenpäin. Minulle selvisi pian, että Lasse oli, paitsi hullun rohkea, myös kaikin puolin hullu. Kivisen kaiteen kohdalla, suoraan mustana virtaavan joen yllä, hän heilautti itsensä ylös kaiteelle ja vakuutti pystyvänsä kävelemään kapeana jatkuvaa rautakaidetta pitkin horjahtamatta. ”Ei sinun minulle tarvi mitään näyttää, älä herranen aika kävele eteenpäin, tule alas sieltä, ole kiltti!” Mutta vaikka kuinka anelin, Lasse ei uskonut minua, vaan jatkoi kaiteella kävelemistään, kunnes horjahti – kävelykäytävän puolelle. Olin saanut tarpeekseni ja jätin saman tien melko jäätävät hyvästit Lasselle.   ”Jos putoat Kymeen, niin minä en ainakaan halua olla sitä todistamassa.” Myöhemmin en katsonut tarpeelliseksi kerskailla yöllisestä seikkailustani kenellekään, varsinkaan äidille ja isälle. Lassea en nähnyt enää koskaan, mutta vihreäksi maalattu silta jäi ainaiseksi muistoksi tapauksesta. Silta ei enää ole vakituisen kulkureittini varrella. Minulla ei enää ole vakituista kulkureittiä. Kun nykyään satunnaisesti kuljen sillan ohitse tai siltaa pitkin, tuntuu että arvoni ovat menneet päälaelleen. Silta on portti menneisyyteen ja johonkin, josta ennen piti pyrkiä pois, mutta jonne nykyään mieli päinvastoin halajaa. Siellä seisoo vielä vanha kotitalo entisellä paikallaan.