Janne Tarmio:
Minun Heinolani
Muistan vesiliukumäen - ja torin laidan puliukot
Silmiini
vuosikymmenien takaa nousevat kuvat ovat noin vuodelta 1964,
ensimmäiseltä vierailultani Heinolaan. Oli tullut kuluneeksi sata
vuotta kanttori H. E. Cederbladin, isoäitini isän, syntymästä.
Vietettiin juhlallisuuksia, joita myös kaupungin edustajat
kunnioittivat läsnäolollaan.
Myöhemmin olen kysynyt itseltäni, mikä oli juhlimisen varsinainen syy. Ja salaisuuden verho on alkanut vähä vähältä aueta.
Paitsi kanttori, "pappa" Cederblad oli energiaansa monen suuntaan
antanut yhteiskunnallinen – nykyisin sanottaisiin ehkä yhteisöllinen –
vaikuttaja, jolle sydämenasioita olivat niin Heinolan vähempiosaisten
sivistäminen kuin vaikkapa kaupungin keskuspuiston viihtyisyyden
parantaminen. Kirkollinen virka ei ollut este esimerkiksi
työväenkirjaston pyörittämiselle. Ehkä se olikin eräänlaista
kirkonmiehen laupeudentyötä.
Seuraavat muistot
ovat isoäitini muistoja. Tarinoita lapsuudesta Jyrängönvirran
rannoilla. Välähdyksiä kylpylävieraista, kaikuja kaupungin katuja
astelleiden venäläisssotilaiden saappaiden äänistä. Sadan vuoden
takaisia palapelin paloja, jotka laittavat mielikuvituksen liikkeelle,
mutta jotka eivät riitä täyden kuvan muodostamiseen.
Paljon jäi
kertomattakin. Esimerkiksi tarina lavantaudista, joka vei viisi lasta
yhdeksänpäisestä sisarusparvesta. Senkin olen kuullut vasta myöhemmin.
Kun nykyisin
kuljen mökilleni Ruotsalaisen rannalle, ajan yhä silloin tällöin
kaupungin läpi ohitustiehen turvautumatta. Hautausmaan kohdalla yleensä
hiljennän ja luon katseen suuren puun vartioimalle kummulle.
Isovanhempieni lisäksi siellä lepää myös apteekkari Verner Dahlström,
isoisäni isä, 1900-luvun alkupuolen heinolalaisia vaikuttajia hänkin.
Mies, jolla oli jonkin aikaa sormensa mukana myös paikallisessa
höyrylaivaliikenteessä.
Heinolan
keskustassa piipahtaessani vanha apteekin talo saa minut pohtimaan omia
geenejäni ja kysymään, voinko omasta sisimmästäni kenties löytyy
kaikuja siitä, mitä näissä samoissa maisemissa kolme sukupolvea sitten
koettiin. Jätämmekö jälkeemme jotain siitä, mitä aistiemme välityksellä
olemme eläneet, mihin parhaan ymmärryksemme mukaan aikanamme pyrkineet?
Heinola... Nimi
jää kutkuttamaan kirjallisuuden ystävän mieltä. Ja aivan oikein, eikö
ollutkin niin, että Jukolan seitsenpäinen veljesparvi oli aikeissa
sovittaa rikkomuksensa värväytymällä Heinolan ”kuuluisaan ja hirveän
suureen pataljooniin”?
Pieni sivuaskel
suomalaisen sotalaitoksen autonomian aikaiseen historiaan kertoo, että
tuollainen todellakin oli olemassa ja että pataljoonasta tuli monen
palkkasotilaaaksi värväytyneen uusi ”koti”. Löytyypä sellainenkin
hieman yllättävä tieto, että heinolalainen varuskunta oli myös Evert
Tauben, suuren ruotsalaisen trubaduurin, isoisän isän palveluspaikka.
Entäpä Runeberg?
Muistanko oikein, että joidenkin lähteiden mukaan Vänrikki Stoolin
tarinoiden runo Vänrikin markkinamuisto olisi sijoitettu juuri
Heinolaan?
En ota kantaa
väitteen todenperäisyyteen, mutta kun luon katseeni yli mökkirannastani
aukeavan Ruotsalaisen suurimman selän, mieleeni nousee kuin itsestään
Vänrikki Stoolin tarinoiden runo Heinäkuun viides päivä ja Albert
Edelfeltin siihen tekemän kuvituksen järvi-idylli, Saimaalta tosin.
Minullakin on pala Suomea sellaisena kuin kansallisromantikot sen
halusivat identiteettiään vasta rakentaneelle kansakunnalle tarjota.
Voiko 2000-luvunkaan suomalainen enempää pyytää?
Kun nykyisin
vietän järvellä noin 80 päivää vuodessa, Ruotsalaisen rannat palvelevat
minua myös luonnon koelaboratoriona. Voin seurata sitä, kuinka vaikkapa
kanadanhanhet vuosi vuodelta lisääntyvät ja ravistelevat vakiintuneita
käsityksiäni järven linnustosta. Mutta luonnossahan ei vallitse
minkäänlaista tasapainoa, se on ensimmäisiä totuuksia, joita
biologiystäväni päähäni aikoinaan takoivat. Dynamiikka ja jatkuva
muutos ovat luonnon sisintä olemusta. Se on vain opittava hyväksymään.
Vaikka yksi maan
keskeisistä valtaväylistä kulkee miltei kuuloetäisyyden päässä, vaikka
matkaa keskisuuriin suomalaisiin kaupunkeihin on vain joitakin kymmeniä
kilometrejä, oma lintukotoni sykähdyttää minua toistuvasti vahvoilla
luonnonelämyksillä. Siiman päässä tempova taimen, tervehdyksensä
töräyttävä joutsen, korkeutta hakeva satapäinen kurkiaura, tassujen
lumeen jättämillä jäljillä läsnäolostaan kielivä ilves – kaikki
kertovat siitä, että ihminen ei täällä ole vielä työntänyt alkuperäisiä
asukkaita tieltään. Tietoisuus siitä on samalla velvoitus pyrkimykselle
säästää tämä kaikki myös seuraaville sukupolville.
Mutta mitä tiedän
Heinolasta itsestään, itähämäläisestä talousvaikeuksien kanssa
kamppailevasta pikkukaupungista? Mitä olen oppinut heinolalaisuudesta,
sen epäilemättä monenkirjavista kasvoista ja eri ilmenemismuodoista?
Joudun häveten
tunnustamaan, että en juuri mitään. Heinola on minulle ennen kaikkea
kesäkaupunki niin kuin kymmenille tuhansille muillekin suomalaisille.
Jotenkin tuntuu siltä, että kaupungin kadut, kujat ja niillä eteenpäin
kulkevat ihmiset elävät täyttä elämäänsä vain pimeiden talvikuukausien
ulkopuolella.
Onko tämä vain mökkeilevän heinolalaisen näköharhaa? Kuka tulisi ja kertoisi minulle toisenlaisen totuuden.
Janne Tarmion lähettämiä kuvia
Cederbladit 1912
Heikki Cederblad
Dahlstrom ja Louhi-laiva
Verner Dahlström 1899
Palpanniemi
|
