Jaakko Taarasti: Minun Heinolani ja heinolalaiseni

Siltojen kaupungin
kotiseutuyhdistys
itäisessä Hämeessä

Jaakko Taarasti:

Minun Heinolani

...ja heinolalaiseni

Perimätiedon mukaan isäni vaari, Josef Söderberg, oli seitsemänvuotias, kun hänen perheensä häädettiin torpastaan Heinolassa. Josef oli syntynyt 1839, joten häätö tapahtui 1846. Josefin perheelle neuvottiin, että he voisivat mennä Paininpuu-nimiseen paikkaan, joka oli asumatonta aluetta noin 10 km päässä kaupungista.

Sinne Josefin perhe muutti, koska muutakaan vaihtoehtoa heillä ei ollut. Josefin perheeseen kuuluivat isä Tuomas ja äiti Maria sekä kolme lasta, joista Josef oli vanhin, hänen sisarensa Karoliina Vilhelmiina oli viisi ja veli Otto kaksivuotias. Maria odotti lasta, Agatha Carlottaa, jonka sanotaan kuolleen jo lapsena.

Perhe joutui jättämään kotinsa Jyrängön partaalla kaupungin puolella, [nykyisestä] rautatiestä hiukan alajuoksulle päin. Irtaimistoakin pidätettiin häädön yhteydessä. Torpan paikasta olen kuullut Väinö Söderbergiltä Attenkadulta; hän kertoi kuulleensa, että vaarinsa oli asunut siinä. Paikalla oli ollut pitkään kiviä rakennuksesta sekä jonkinlaista asumisesta jäänyttä kasvia, kuten oireaa, jotka nyt on ”sotkettu” Väinön sanojen mukaan.

Perimätieto kertoo irtaimiston pidättämisestä, että kun perhe saapui Paininpuulle, he majoittuivat sammaloituneen, kaatuneen puun viereen. Siinä ”asuessaan” he huomasivat puunrungon terveeksi ja vahvaksi sisältä. Tästä puusta tehtiin sahtikuurna, joka on yhä tallella sekä pöytä, joka on lahjoitettu Hollolan kotiseutumuseoon. Sahtikuurna ja pöytä tehtiin nimenomaan sen takia, että irtaimisto oli takavarikoitu.

Paininpuu oli varmaankin hyvä paikka ajatellen kalastusta ja metsästystä, mutta maanviljelyn kannalta se oli luokkaa, jota huonompaa ei ole, yhtä huonoja kyllä. Maasto on erittäin kivinen, siellä käydessäni olen nähnyt valtavat kiviröykkiöt pienten peltotilkkujen ympärillä. Mutta kyllä siellä vaan elettiin; lapsia syntyi yhteensä kymmenen, edellä mainittujen lisäksi Anders Vilhelm, Adolf Frederik ja Karl sekä toinen Adolf Frederik, ensimmäinen kuoli, ja tytöt Fredrika ja Maria, joista Maria kuoli myös lapsena.

Josefista tuli Paininpuun seuraava isäntä, kuten vanhimman pojan oikeus, paremmin kuin velvollisuus, oli siihen aikaan. Josef avioitui Heleena Samuelintyttären kanssa, joka oli syntyjään Myllykylän Sinilähteen seutuvilta. Otto piti torppaa Läpiällä ja hänen kuolemansa jälkeen veli Karl nai lesken, ja tuli torpan isännäksi. Anders Vilhelm piti Hakamäen torppaa ja Frederik Korven torppaa. Näin Paininpuun Söderbergit asuttivat Heinolan läheisyydessä sen syrjäseutuja. Fredrikasta on mainittava, että hän muutti Petrogradiin ja osoitti näin jonkinlaista aloitteellista kyvykkyyttä köyhien ihmisten oloissa.

Tärkein elannonanti on varmaakin ollut Kymijoki, joka torppien kohdalla laajenee järvimäiseksi Konnivedeksi. Rahaa Paininpuulle tuli ainakin voin myynnistä. Voita tuotiin Heinolaan tiettyihin perheisiin, joiden kanssa asiasta oli tietysti sovittu etukäteen. Yksi perheistä oli insinööri Hartevan perhe. Mummoni Amanda Akseliina, Heleenan ja Josefin tytär, kertoi, että kun hän oli vienyt voita Harteville, hän oli nähnyt ihmeen: Hartevan tyttärellä oli punaiset tumpit, lapaset. Torpan tyttären tumpit olivat luonnonvillojen värisiä, mustia, valkoisia ja näiden sekoitusta, harmaata.

Tämä Harteva toi Suomeen Jehovan Todistajien uskonnon, heitähän joissain yhteyksissä sanotaan vieläkin hartevalaisiksi.

Toinen voin vienti paikka oli Toropov. Liekö hän ollut opettaja jossain koulussa tai sitten sosiaalista mieltä omaava rikas heinolalainen; ainakin rouva Toropov opetti lapsia lukemaan, myös torpparien lapsia, joiden joukossa oli myös mummoni Akseliina. Tavausharjoituksissa rouva Toropov antoi tahtia saksilla ja kun välitunnilla tai muulla vapaa-ajalla lapset olisivat jotain leikkineet, rouva Toropov kielsi sen, perustellen, että kansan lasten täytyy käyttäytyä kiltisti eikä mitään turhaa tarvita.

Mummo oppi siellä lukemaan, kirjoitustaito oli olematon, vain nimensä hän pystyi tarvittaessa kirjoittamaan. Pappa Jooseppi taipaleelta oli myös oppinut lukemaan, nimenomaan fraktuuratekstiä ja tarvittaessa piirsi puumerkin, joka oli risti, hyvin alkeellisesti, kynä kun ei pysynyt kädessä kuten apellaan Josefilla. Josefin puumerkki Taarastin tilan ostopapereissa oli suunniteltu ja huolella piirretty, varmaan harjoiteltukin. Josefin puumerkistä olen teettänyt riipuksia, joita olen myöntänyt kaikille suvun naisille, joilla on tai on ollut sukunimenä Taarasti. Rahaa siis tuli jostain ja enemmän sitä kulutettiin; nykyään sitä sanotaan rikastumiseksi.

Akseliina meni naimisiin 18-vuotiaana 11.6.1890 Jooseppi Eerikinpoika Mikkolan kanssa, joka oli Taipaleen kartanoon kuuluvan Mikkolan torpan poika. Tämän takia häntä kutsuttiin Mikkolaksi, varsinaista sukunimeä ei ollut eikä kai tarvitakaan. Torppa oli iso, taksvärkkinä oli mies hevosen kanssa joka päivä. Iso oli myös kartano, mies ei päivässä ehtinyt kiertämään sitä. Sen alueella oli seitsemän järveä ja lampea ja kartanossa oli myös seitsemän koiraa, joiden nimet olivat: Nikkel, Nakkel, Vikkel, Sukkel, Hettu, Kettu ja Rillitiena. Myöhemmin torpan paikalta on joku kartanon pojista pitänyt osaansa kartanosta ja paikkaa on kai kutsuttu Heponiemen kartanoksi.

Paljosta taksvärkistä huolimatta torpparin perhe oli hyvin toimeentuleva. Sitä todistaa sekin, että pappani Jooseppi osti hopeisen avaimella vedettävän taskukellon itselleen mennessään kihloihin. Sellaista ei monella torpan pojalla tai vävyllä ollut, ja olihan se harvinainen talollistenkin keskuudessa. Kello antoi varmaan kummasti rakkautta nuoren parin välille ja siitä sai Akseliinakin olla ylpeä. Jooseppi ei ollut mikä hyvänsä, hänellä oli kellokin. Kello on vielä tallella, tyttäreni poika on sen kolmas omistaja, se on aina jättänyt yhden sukupolven väliin omistajalta toiselle siirtyessään. En ole kuullut, että kuinka pian pappa oppi katsomaan kellosta ajan.

Joosepin ja Akseliinan häissä oli tarjoilua tavan ja mahdollisuuksien mukaan, pöydällä, joka oli tehty itsestään kaatuneesta ja sammaloituneesta puusta, jonka kyljessä Paininpuulla ensin asuttiin vuonna 1846. Pöydän päältä oli myös Akseliina kastettu, mikäli pappi on edes lähtenyt Paininpuulle kasteen takia tai häntä on edes pyydetty siihen. Nuorella parilla on varmaankin ollut puhemies sen ajan tavan mukaan, ei kai Paininpuulle olisi sulhanen muuten pitkää kinttupolkua pitkin eksynyt. Tapana ei myöskään ollut jättää avioliittoa pelkästään niin epävarman ja ailahtelevan kuin rakkauden varaan.

Paininpuulla oli taksvärkkiä vähän. Itä-Häme-lehdessä ja jonkinlaisessa Päijät-Hämeen maakuntajulkaisussa kutsuttiin Tuomas ja Josef Söderbergiä metsänvartijoiksi. Luulen, että se johtuu siitä, että heidän torpparisopimuksessaan määrättiin metsäpalojen sammutuksesta, metsän varkaiden, kuten luvattomien metsästäjien tarkkailusta ynnä muusta. Myöhemmin ne ovat olleet velvollisuuksia ilman torppaakin, kuten ovat vieläkin. He olivat torppareita eikä tällaisilta metsään häädetyiltä, jotka mummon kertoman mukaan söivät pettuakin, Heinola paljon vaatinut. Kukaties joku yksityinen olisi ollut vaativampi. Lapsena minulle kerrottiin, että Heinolassa olisi joku mäki tai harju, jonka Josef on taksvärkissä istuttanut ja jonka puut ovat aina rivissä, katsoi mistä suunnasta tahansa. En ole kylläkään tätä mäkeä nähnyt.

Kun Paininpuulla oli eletty noin 45 vuotta, työtä tehty ja säästetty sekä vävy tullut, oli aika ostaa itselle oma tila. Sellainen löytyi Hollolan Noitalasta. Taarasti-niminen tila, jonka Josef ja Heleena ostivat 9.2.1891. Taarasti tuli myös Mikkolan tilalle sukunimeksi nuorelle parille. He viljelivät kaksi vuotta sekä Paininpuuta että Taarastia ja menivät sitten 1893 puhumaan Heinolan kaupungin herroille, että luopuisivat Paininpuusta, kun ovat ostaneet oman tilan.

Tämä kaksi vuotta oli varmaankin aikaa, jolloin he mielestään varastivat irtaimistoaan Taarastille. Josef muisti, kuinka oli 7-vuotiaana 1846 vaihtanut torppaa ja irtaimisto oli pidätetty. Hän varmaan ihmetteli herrojen myötämielisyyttä, kun he sanoivat, että totta kai saatte muuttaa, kun on oma talo. He saivat luvan viedä kaiken irtaimistonkin mukanaan. ”Sehän on teidän”, he sanoivat. Josef ja Heleena eivät olisi nöyryydessään jättäneet kaupunkia pulaan: heillä oli mukana Heleenan veli, mummoni Akseliinan eno Erik Nurminen, joka olisi alkanut torpanpitoon, jos olisi vaadittu. Hänen ei tarvinnut jäädä Paininpuulle, sinne tuli joku toinen Erik, jota alettiin kutsua Erik Paininpuuksi.

Minäkin näin Erik Nurmisen, käydessämme Lusissa kunnalliskodissa mummon kanssa. Samalla reissulla kävimme Paininpuulla. Lähdimme kävelemään sinne paikalta, jota mummo kutsui Plaaniksi, siellä asui papan sisko Mikkolan Ida. Hänen talonsa taaimmainen huone ei kai tullut valmiiksi, asuttavaan kuntoon, koskaan. Pirtin uunissa oli jälkiä, kun siihen oli 1918 taisteluissa lentänyt luoteja. Mökki ja tontti siirtyivät kai Idalta seurakunnalle.

Matka Paininpuulle oli pitkä, aivan kapea polku. Joskus näkyi puiden lomasta vettä, mummo kutsui yhtä Pikilammeksi. Uin Paininpuunlammessa ja mummo pesi silmänsä, kuten hän sanoi. Paininpuun asukkaiden nimi oli kai Lossi, vaimo tunsi mummon ja oli ystävällinen, siinä tapaamisessa vuodatettiin jokunen kyynel. Metsän alussa kaupungista lähtiessä oli paljon lehmiä laiduntamassa kaupungin mailla, omistajia olivat kaupunkilaiset. Jokaisella, jolla oli mahdollisuus pitää lehmää, piti sitä, koska maassa oli sodan takia elintarvikkeista pulaa.

Elämä Hollolassa jatkui. Josefia vaivasi hammas, kuten ennenkin. Päivällä täytyi pitää aina piippua suussa, etteivät hampaat osuneet yhteen, se sattui kauheasti. Yöksi suuhun laitettiin veistetty puupala, joka piti vielä sitoa narulla kiinni, ettei nukkuessa putoa ja hampaat osuvat yhteen. Heleenan silmää särki kolme viikkoa kovasti, sitten silmä putosi pois. Sanoivat sen olleen kuin nappi, verta oli tullut ja naiset siunailleet kovasti. Jonkin ajan kuluttua jäljelle jäänyt silmä sokeutui. Silti hän pysyi perheen päänä ja piti komennon. Hän kävi kokoukset, kun Noitalassa toimitettiin isojako, kohta Taarastiin muuton jälkeen. Josef kävi kokouksissa vain silloin, kun puumerkki täytyi piirtää pöytäkirjoihin. Josef ei ehkä voinut hammasvaivan takia puhua. Kumpikaan ei käynyt lääkärissä vaivansa takia.

Joku nokkela lehtimies kirjoitti Heleenan kuoltua Etelä-Suomen Sanomissa hänestä: ”Hän teki työtä ja teetti”. Se oli varmaan oikeaan osunut totuus hänen elämänasenteestaan. Heti ensimmäisenä Taarastin-vuotena heiltä takavarikoitiin nuotta, siinä oli liian tiuha perä. Siitä tuli sakkoakin maksettavaksi. Sakon vaihtoehtona olisi ollut ”vesi ja leipä” -vankeutta. Liekö nuotta ollut Paininpuulta vai oliko pappa tuonut sen Taipaleelta. Syytteessä syytettiin jopa Päijänteen kalojen vähenemistä, kun kalan sikiöt kulkeutuvat Vääksyssä Vesijärvestä Päijänteeseen. Uuden nuotan kutomisessa oli valtava työ.

Nuorempi tytär Matilda kihlautuu ja kuulutetaan kahdesti Pitkänsillan Oskarin kanssa, puhemiehenä Antti Pyhtmäki. Väliin tulee Ryynälän mäkitupalaisen poika Ultrik. Ero Oskarista tulee, kun se haetaan tuomiokapitulista Porvoosta. On varmaan pettymys suvulle, kun Oskari on talollisen poika ja tuleva valmiin talon isäntä ja Ultrik mäkitupalainen. Hän osoittautuu kuitenkin toimeliaaksi vävyksi, ostaa useampia tiloja, joista muodostuu kuin uusi talo, ja se tulee myös sukunimeksi. Matilda kuolee nuorena jouluaattona synnytykseen ja lapset jäävät pieninä äidittä. Apuun tulee Matilda-serkku Aino Läpiältä Heinolasta ja pian Aino ja Ultrik vihitään ja lapsia syntyy lisää.

Paininpuulla opittu säästäväisyys jatkui edelleen. Heleenan tyttären Akseliinan poika, isäni, oli käynyt tivolissa. Heleena paheksui sitä ja sanoi:

”Sellaset on samanlaista kun jos mä nostan jalkaatain ja sanon, kattokaa tonne. Itteltäin on menny vaan viis penniä, kun kävin Heinolan markkinoilla kattomassa apostolien kuvia ja näyttäjä Juuttaan kohdalla veti narusta ja sanoi, että Juuttaalla oli kukkaro, ja Juuttaan käsi nousi ja siinä oli kukkaro.”

Pienet olivat Heleenalla kulut huvituksiin elinaikanaan.

Josef oli pienenä päässyt eturiviin Heinolan torilla, kun oli kontannut jopa ihmisten jalkojenvälistä katsomaan, kun murhamies Kerpeikkari piti mestata. Sehän peruuntui viime hetkellä, ja Kerpeikkari heti naljaili mestaajalleen sanoen muun muassa: ”Ei keisar poikaansa tapata”.

Heinolan markkinoilta oli ostettu Paininpuulle Raamattu. Markkinoilla oli kauppias, jolla oli hevoskuorma Raamattuja. Paininpuun Raamattu oli saatu halvemmalla, koska se oli pudonnut kuormasta ja hevonen oli tallannut en päälle. Sen peltikannessa oli hokkien jäljet, mutta eihän siitä Raamatun sanoma muuttunut. Raamattu on edelleen tallessa Taarastilla.

Olen ihmetellyt, kun jostakin tulee Paininpuu, kun muuttaa Painipuulle; jotakin kutsutaan Mikkolaksi, kun asuu Mikkolaa, joistakin tulee Taarasteja, kun muuttavat sinne ja jostakin Uusitalo, kun perustaa uuden talon.

Miksi ihmeessä Tuomas ja Josef veljineen ovat Söderbergejä, asuvat missä tahansa; miksi näillä Heinolan vähäpätöisillä köyhillä oli voimakas, muista poikkeava suhde sukunimeen Söderberg?