Valtiovalta oli suuressa viisaudessaan nähnyt hyväksi antaa sotien jälkeen Karjalan evakoille maata, jonne perustaa uudet asumukset ja/tai viljelytilat menetettyjen korvaukseksi. Niin myös Käkisalmen maalaiskunnan eri kylien evakot saivat loppusijoituspaikkansa Heinolan maalaiskunnasta Nynäsin kartanon mailta. Kaiken kaikkiaan evakkoja sijoittui Heinolaan niin paljon, että väkiluku tuplaantui reippaasti. Evakoista tuli enemmistö. Siksi onkin paikallaan kysyä, miten kantaväestö sopeutui evakoihin? Käsitykseni mukaan oikein hyvin.

Heiskaset Heinolaan

Pitkä oli matka Kemistä Heinolaan heinäkuun lopussa 1946. Paljon ”pitempi” kuin nyt pikitie aikana. Monin paikoin keskellä valtatietä kasvoi heinää. Jos polttoaine olisi loppunut, lisää olisi saanut hankituksi lähimmästä liiteristä. Häkä oli auton käyttövoimana. Sitä saatiin polttamalla vähällä hapella pilkkeitä sitä varten tehdyssä häkäpöntössä.  Vuoden 1937 mallisella Chevrolet kuorma-autollaan isäni toi viisihenkiseksi kasvaneen perheensä Nynäsin kartanoon asumaan muiden evakoitten joukkoon. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olin minä syntyvä samaan maisemaan.

Pohjoisen valoon jo tottunut äitini tokaisi illan hämärässä hämmästyen:”Täälhä o jo tulet  tuvas.” Samaan aikaan olivat enoni Erkki, 14 v. ja Pertti, 9 v. tulossa tulevan kotitalonsa tontilta Evätmäen alta, jonne Piiu hevonen oli viety yöksi hakaan. Hämärän turvin oli hiippailtu kartanon marjapehkoihin maistiaisille. Ohikävelevän Jakosen Pekan kuultiin mainitsevan toiselle miehelle Poskiparran vävyn tulleen kuorma-autollaan. ”Sahataanki huomen Poskparra talon hirsii. Heiskane ruppee ajamaa.” Silloin unohtuivat herkulliset herukat. Odotetut tulijat, isosiskon perhe, piti nähdä heti.

Käkisalmen Pärnän kylän evakko Pietari Poskiparta oli kutsunut vävynsä perheineen Heinolaan. Tarvittiin kuorma-autoilijaa oman ja muiden evakoitten uudisasumuksien ja navettojen rakennustöihin. Töitä olisi enemmän kuin tehdä ehtii.  Kaikki piti alkaa alusta.

Kartanon päärakennus

oli restauroitu ja sisustettu museoksi 1930-luvun puolivälissä omistajan, Kymin Osakeyhtiön toimesta. Tämän arvokkaan työn suoritti Muinaistieteellisen toimikunnan arkkitehti A.W. Rancken.

Siirtoväen tullessa rakennuksen kalusto siirrettiin muualle.

Tämä ”museo” toimi nyt kerrallaan n. 12-14 evakkoperheen kotina uusia omia asumuksia tehtäessä. Kun joku sai oman pytinkinsä asuttavaan kuntoon, oli tulijoita tilalle. Yksityisyyttä ei ollut nimeksikään niillä perheillä, joiden huoneen tai ”huoneen” läpi toiset kulkivat. Suurimmat huoneet oli jaettu osiin kevyillä pahvi- tai kovalevyseinillä. Tällainen ”huone” oli myös Kemppisillä yläkerrassa. Siitä kulki läpi kaksi muuta perhettä omille neliöilleen.

Poskipartojen kakkoskerroksen huoneesta ei muut kulkeneet läpi, mutta tilojen niukkuuden vuoksi kaksitoistavuotias Aili-tätini jakoi rautasängyn Lankisen Airin kanssa. Paljon ennen kellokallen keksimistä, haettiin optimaalisia ratkaisuja evakkojen kekseliäisyydellä. Aikaa ei hukattu kissan viemisellä toisesta kerroksesta. Se pudotettiin ikkunasta. Tehokkuutta löytyi myös siten, että Airi luki kirjaa ja Aili neuloi karheasta villalangasta kaarnan värisiä sukkia kuunnellessaan luentaa.

Jos ei ollut yksityisyyttä, niin yhteisöllisyyttä sitäkin enemmän. Siinä tuli valvotuksi omien lasten ohella myös naapurin kakarat. Tällainen valvonta pelasti kaksossisareni Marjan ja Irman vammoilta, kun isoveli-Ilkka päätti ”silittää” rautalapiollaan vaunuissa pihalla nukkuvia pikkusiskojaan. Valvova silmä huomasi yrityksen. Kipakka kieltokarjaisu yläkerran ikkunasta jähmetti pojan aikeet.

Kartanon historiikki mainitsee tästä 40-luvun ajanjaksosta: ”Ranckenin tö tuhoutui kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua ensin raskaassa siirtoväen majoituksessa ja lopullisesti rakennusta muutettaessa sotasokeiden asuinrakennukseksi”. Evakoiden osuus tuhoon on vahvasti liioiteltua. Mitään rakenteita ei muutettu. Kevyet pahviseinät, jotka purettiin pois, eivät voineet aiheuttaa mitään tuhoa. Parin vuoden asuminen tietysti kulutti lattioita ja tapetteja. Siinä kaikki.

Maa-alueet

Kartanon maat ulottuivat suurimmillaan pohjoisessa Kymijokeen monine Ruotsalaisen saarineen, lännessä Rutalahteen, etelässä Vierumäkeen ja idässä n. Konnivesi – Läpiä linjalla. Kymin Osakeyhtiön maita näistä oli vielä suurin osa. Niistä evakot saivat nyt uudet tilat, joita asua ja viljellä. Sittemmin UPM:ksi muuttunut metsäyhtiö omistaa edelleen laajoja metsäalueita. Torpparit olivat aikanaan saaneet tiluksensa kartanon maista. Alkuperäisiä torppari-asumuksia on vielä jäljellä yksi, Fermin torppa, joka uuden katon saatuaan uhmaa aikaa siinä 140-tien, radan ja Päivärinteentien rajaamalla peltotilkulla.

Evakot toivat kovasti uutta elämää ja vireyttä hiljaiseen seutuun. Koko Sinilähteen asutus sai alkunsa evakoista. Karjalankatu, jolla asun, sai nimensä asukkiensa mukaan.

Puistotie sai alkunsa siitä, kun isäni kippasi ensimmäisen kuorman soraa 5-tieltä sen pohjaksi.

 
Puukemia

Tärkeä työnantaja oli Puukemian kallionlouhintatyömaa Apajalahden poukamassa ennen kuin omat talot ja navetat olivat tuotantokunnossa. Maanviljelijät olivat hevosineen ajamassa kivenmurikoita pois luolasta. Kuormat kipattiin rantaan aivan lähelle. Kerran sattui jotain odottamatonta. Jakosen Kallen sontakärrin kippi ei toiminutkaan ja kuorma veti kärrin hevosineen veteen. Kaviot vain viimeksi vilahtivat ennen kuin koko yhdistelmä vajosi pinnan alle. Luultiin jo hetken, että nyt hevonen hukkui. Kuin ihmeen kaupalla pullahti hevonen pintaan ja se saatiin irti aisoista. Puiset kärritkin pelastettiin. Työ saattoi jatkua. Taas kuului Kallen suusta tuutu ”puu” hevosta pysäyttäessään. Ylenaikaa suupielessä pyörivä tupakkaholkki liudensi ”ptruu”- kehoituksesta pari kirjainta pois.

Hevossaareen rakennettiin myös syväsatama Puukemian raaka-aineen eli koivupuun vastaanottamiseen. Isäni oli myös tällä työmaalla töissä kuorma-autollaan. Työ oli rankkaa. Hakuilla piti ensin ”pehmittää” kivinen maaperä lavalle lapioitavaan kuntoon. Ajomatka oli lyhyt, vain kymmeniä metrejä. Nyt siinä kaivualueen vaiheilla on veneiden talvisäilytyspaikka.

Tuotantovaiheeseen tämä koivusokeria tuottamaan suunniteltu yritys ei koskaan päässyt. Kuubasta saatiin vähitellen edullista ruokosokeria, joten tarve omavaraisuudesta katosi. Sittemmin tämä keksintö tuli markkinoille xylitolina. (Tämä hieno terveystuote hölmöiltiin myöhemmin sokeritehdaskauppojen yhteydessä ulkomaiseen omistukseen.)

Huvimaja

Päärakennuksen koillispuolella oli huvimaja, joka oli päässyt jo ränsistymään. Lapsia se ei haitannut. ”Lystimökillä” oli hyvä tapaamis- ja leikkipaikka, vaikka ikkunaruudut olivatkin poissa.

Meitä viehätti polku, joka kulki majaan kumpua kiertäen. Näin siksi, ettei kukaan ei päässyt yllättämään majassa olijoita.

Sittemmin isommat pojat kokeilivat, miten paksusta kohtaa ikkunakarmeista pienoiskiväärin luoti menee läpi.

Nyttemmin SPR on rakentanut sinne uuden huvimajan poispuretun tilalle. Malli on aivan liian nykyaikainen. Ei hyvä.

Suolavarasto

Päärakennusta lähinnä olevan ulkorakennuksen päädyssä oli ovien yläpuolella outo n. kolmen hirren korkuinen vaalea osuus punamullatussa seinässä. Mistä moinen johtui? Ajastaan sekin selvisi. Siellä oli aikoinaan ollut suola- ja suolalihavarasto. Ilman suolaa ei ollut mahdollista säilöä esim. lihaa. Nyt myöskin hirret olivat saaneet hyvän säilöntäaineen. Ne olivat läpeensä kyllästettyjä suolalla. Mielenkiintoista seurata, kuinka kauan uusin punamultakerros kestää paikoillaan.

Rottasotaa

Osa evakoitten karjaa välisijoitettiin tiiliseen tallirakennukseen, (jossa nyt on SPR:n koulutustilat, rak. K) ja kartanon navettaan. Tässä tallissa olivat isoäitini kanat häkeissään. Vahva rottakanta oli erittäin kiusallinen riesa. Tätä riesaa enomiehet torjuivat talikoilla melko hyvällä menestyksellä.

Meillä pojanklopeilla ei ollut talikoita, mutta oli rottinkikepit tunkionvaltaajia vastaan. Olimme onnellisen tietämättömiä siitä, että rotta voi käydä päälle ahdistettuna. Lyöntien osumatarkkuus kehittyi vähitellen liikkuvaan maaliin. Kovin oudolta tuo tunkiokäytäntö tuntuu nykykatsannossa. Miksei harrastettu komposteja? Tosin, nämä kaivonrenkaista rakennetut tunkion oli varustettu betoniviemärillä, joka johti rantaniityille. Liika neste poistui.

Rotat viihtyivät liiteri/huussirakennuksessa, (joka oli C- ja D-talojen välissä). Sieltä ne tekivät hyökkäyksiään tunkioille.Toisessa päässä oli kuusi erillistä huussia, kolme molemmin puolin pitkänomaista rakennusta. Niihin noustiin toista metriä portaita. Alla oli kookas betoniallas, joka syksyisin tyhjennettiin pelloille kiertoon kasvuvoimaa antamaan. Eipähän mennyt biokuormaa vesistöihin. Talvisin oli kiva seurata, kenen perheen torni kasvoi parhaiten.

Tottelevaisia lehmiä

Luonnollisesti oli pulaa myös eläinten rehusta. Kesällä -45 paimensi Kemppisen Martta (15 v.) lehmiä pitkin tien pientareita, radanvartta ja pienillä metsäaukioilla aina Jyrängön seisakille asti. Evakkolehmät olivat rutinoituneita tien tallaajia. Vapaasti kulkevat lehmät Mape sai tien reunaan komennolla: ”Jonoon!” Onnellisen tietämätön oli karjalaistyttö vallitsevasta laidunkäytännöstä. Kartanon muonamiesten omat elikot laidunnettiin juuri samoilla paikoilla. Niinpä lapset huutelivat perään: ”Karjalaiset, kerjäläiset syöttiit Heleniuksen heinämaat”.

Komosen Erkin (tulevalla) pihalla oli vielä pystyssä kaksi vanhaa kartanon pytinkiä. Niitä pidettiin tilapäis navettoina. Rannassa saattoivat lehmät käydä juomassa ja lepäilemässä puolilta päivin, kunnes taas tie kutsui paimenta ja paimennettavia iltalypsyyn saakka.

Tilanne helpottui, kun Nynästenlahden pohjukasta aina Kokkoniemeen asti aidattiin suuri Kymin metsäalue yhteiseksi laidunmaaksi. Tavallisesti karja tuli määräaikaan veräjälle. Joskus kävi niin, että Aili-tätini piti lähteä etsimään omaa laumaansa. Kellokkaan kellon soinnin perusteella saattoi suunnistaa oikeaan kohteeseen. Omat kantturat löydettyään Aili ei enää tiennyt missä oli, mutta tiesi, että oli eksynyt. Muistuipa mieleen ohje, 'kyllä karja kotia osaa'. Niinpä komensi karjan: ”Kotiin!” Hyvä oli tallustella perässä tietäen, että suunta on oikea.

Koskaan ei tarvinnut karjan kaitsijoiden pelätä, että eri talojen naudat eksyisivät naapurin joukkoon. Ryhmähenki oli rikkumaton. Kavereita ei jätetty.

Tappo kartanon huussissa

Aamuinen tapaaminen kaksikamarisen huussin ovella koitui erään emännän kohtaloksi. Naapurin isäntä väitti naisen varastaneen heiniä. Syntyneen sanaharkan aikana mies otti kättä pidemmäksi huussin reiän kannen. Lyönti meni vähän 'pitkäksi' ja nainen loukkaantui kuolettavasti.

Tämä huussi oli suojelukohde, mutta silti se tuli puretuksi 90-luvulla välinpitämättömyyttä/ tietämättömyyttä. Harmi. Rantaan päin viettävässä rinteessä sijainnut huussi oli aikansa malliesimerkki hyvästä käymäläkulttuurista.

Hävittäjällä voin hakuun

Vanhin enoni Paavo oli ylennyt lentokonetarkastajaksi. Kerran kevättalvella 1947 työmatka osui Heinolan ohi. Kaikista elintarvikkeista oli pulaa ja olivat säännösteltyjä. Elettiin korttiaikaa. Mutta äidiltähän saa hakea ruokaa.

Ilmavoimien hävittäjä kurvaa Nynästenlahden yli ja laskeutuu hetken päästä sen jäälle. Väkeä kertyy ihmettelemään ainutkertaista vierasta. Siviilikoneitahan vieraili myöhemminkin, mutta hävittäjä oli jotain! Ehätti paikalle myös nuorempi velimies Pertti, joka sai isoveljeltään luottamustehtävän: ”Vahi sie, ettei kukkaa mää sisäl konneesee”.

Väkeä tungeksi koneen ympärillä ja pojat kiipeili jo siipien päällä. ”A, mitähä mie kymmenvuotias oisin voint, jos joku ois halunt tosissaa männä konneesee. Mut kaik män hyväst”, kertoili Pertti-eno tapahtumasta.

Nii käi hyväst Paavollekkii. Kaksi kiloa voita muassaan hän pääsi lentäjä-kollegansa kanssa kotimatkalle. Tosin oli pientä järjestelyä, kun Iidalla ei ollut voita kirnuttuna. Piti lainata naapurin emännältä. ”On se nyt hienoo, ku poika tulloo lentokonneel voita hakemaa”, oli kommentti.

Paavo-eno haki sittemmin U.S.Air Forceen ja pääsikin. Ilmoitus hyväksymisestä tuli parisen kuukautta myöhässä - hänen kuolemansa jälkeen.

Mummolan rakentaminen

Kartanon takamaille Evätmäen kupeeseen nousi kesällä ja syksyllä 1946 Poskipartojen lato, sauna ja asuintalo. Isäni kuskaamat hirret urakoi taloksi Rakennusurakointi Rekola. Kuorma-auto työllisti sittemmin myös setäni Sakarin apumiehenä. Ajojahan riitti ja myös remonttia. 

Syksy oli melkoisen kostea, joten alapohjaan pantiin osin märkiä puruja eristeeksi. Se kostautui melko pian. Vuosikymmenen jälkeen alapohjan purut olivat lahottaneet laudat ja rossilattia oli vailla lämpöeristettä parin neliön alalta. Yksi pitkä väliseinä oli tehty typerästi tyhjän päälle. Luonnollisesti seinä notkahti ajan oloon ilman kivijalan tukea.

Mutta jouluksi uuteen kotiin -tavoite täyttyi. Kaksi evakkojoulua ehti kulua muitten nurkissa.

Joulusauna pitkästä aikaa omassa saunassa maistui erityisen maukkaalle.

Tilapäinen suoja lehmille ja hevoselle tehtiin latoon. Toiseen päähän jäi tila heinille ja viljoille.

Elämä alkoi pikkuhiljaa asettua jälleen uomiinsa. Tiukkaa ja kovan työn takana oli toimeentulo, mutta usko tulevaan itsenäisessä Suomessa eli väkevänä.

Navetan sementtitiilet tehtiin kesän -48 aikana. Ulommaiseksi tulevat tiilet värjättiin kastelemalla ne syrjästään punamultavelliin. Rakentamaan päästiin seuraavana keväänä. Musertava takaisku tuli rakentamiseen, kun ukki sai perustusten räjäytysten aikana kivenlohkareen päähänsä 10.6.49. Kivi otti pompun lautataapelista, jonka takana ukki oli suojassa ja putosi viistäen kallon auki oikealta puolelta. Kaksi viikkoa tajuttomuutta Hennalassa oli viedä uskon aviopuolison, isän ja isoisän toipumiselta. Hoitavan kirurgin uskokin oli vähissä. Hän rohkeni luvata syövänsä hatullisen paskaa, jos tuo mies vielä kävelee. Lupaus jäi lunastamatta, kun Pietari toipui pikkuhiljaa. Neljä vuotta myöhemmin invaliditeetiksi määriteltiin 80 prosenttia. Hurjat päänsäryt seurasivat lopunelämää. Hota-pulveria kului ahkeraan.

Kaupungilla vastaan tullut tuttava huudahti hämmästyneenä: ”Hyvänen aika, kuinka se on mahdollista, että Poskiparta kävelee?” Ukki vastasi: ”Jumalalle kaikki on mahdollista.”

Unelma samanveroisesta omenapuutarhasta kuin oli ollut Käkisalmessa, eli yhä ukin mielessä. Pärnänlammen rantamilla kasvoi puolentoistasataa tuottavaa puuta. Kivikkoinen maa täällä ei ollut otollista hedelmäpuille. Puutarha jäi torsoksi.

Letukalla kirkkoon ja iltamiin

Chevrolet kääntyi suomalaisten suussa muotoon Letukka. Kuorma-auto oli 40-luvulla varsinainen monikäyttöauto. Viikonloppuisin se muuntautui henkilökuljetuksiin. Lavalle isä teki laudoista kehikon, jonka päällä vedettiin pressu. Se antoi riittävän suojan sadetta ja viimaa vastaan, vaikka olikin perästä auki. Laidoilla oli istuinpenkit.

Monet kerrat Letukalla tehtiin matkoja nuorisoseuran rientoihin, juhannusjuhliin yms. sekä kirkkoon sunnuntaisin. Monet kyläläiset olivat jo tottuneet tähän kyytitarjontaan. Kun isä sitten luopui autosta kevättalvella -50, oli mummot pahoillaan: ”Kukas meilät nyt kirkkoon vie, kun se Heiskain sen auton myi?” Linja-autoja kulki vielä harvakseltaan.

Kartanon talkkarina

Parin vuoden mummolassa olon jälkeen, perheemme asui Vainion uudisrakennuksen kellarikerroksessa (Karjalantie 34). Sieltä sitten muutimme kartanon 'väentaloon' kesällä 1950 (nykyisen D-talon paikalla). Alkoi uusi aika. Tilaa oli enemmän ja muutenkin kaikki kohdallaan.

Noin vuoden jakso pehtoorin talossa oli sisävessoineen ja puhelimineen Nynäsin väljän asumisen aikaa. Puhelimesta ei tosin lapsille ollut iloa. Kavereilla ei ollut puhelinta, eikä ollut tarvis soitellakaan. Yhteydet hoidettiin perinteisemmin. Puhelimeen vastaamistakaan ei tullut harjoiteltua. Niinpä, kun olin yksin sisällä, ryntäsin ulos huutelemaan isompia vastaamaan puhelimeen. (Käkisalmessa oltiin tässäkin paljon aikaamme edellä. Isoäiti Ida harjoitti pikkutyttönä jo1900-luvun alussa kukkabisnestä puhelimen avulla. Kun isänsä hukkui Laatokkaan syksyllä 1900, ei äiti pystynyt hoitamaan koko pesuetta. Niinpä Emma-sisko sijoitettiin siltavahdin perheeseen, jossa oli puhelin. Sieltä tytöt soittivat Kivisalmen satamaan laivojen saapumisaikoja. Kun rikkaat venäläiset kylpylävieraat ja turistit kulkivat kodin ohi, oli siellä kukkien ja omenoiden myyjät valmiina.)

Saunakin oli aivan pehtoorin talon vieressä. Ullakolla oli mielenkiintoinen jostain puumassasta tehty ”palapeli”. Se oli luonnollista kokoa oleva aikuisen ihmisen keho, jossa olivat kaikki sisäelimet oikean värisinä ja oikeassa järjestyksessä - irrotettavissa ja jälleen koottavissa. Oikea anatomian 'oppikirja'.

Siellä pihalla näin ensimmäisen kerran venäläisen tekokuun lentävän korkealla ylitsemme. Se oli suuri riemun aihe.

Kartanon lämmitys kovilla pakkasilla oli lähes kokoaikaista puuhaa. Pieni kattila ja varaaja teettivät ehtimiseen työtä. Koksin käyttö puun seassa helpotti tilannetta niin, että yöt sentään sai nukutuksi. Lomittajia ei sairastumisen ajaksi ollut saatavilla. Silloin äidin piti lähteä kaveriksi uunia lataamaan.

Puppe

Talo, jossa asuimme kartanoalueella aluksi ja pisimmän ajan, käsitti neljä asuntoa (nykyisen D-talon paikalla). Yläkerrassa asui Vitelen hyökkäystaisteluissa sokeutuneen antrealaisen Mykrän Taunon perhe. Aino-äiti oli synnyttänyt kolme poikaa, Juhanin, Hannun ja Harrin. Nuorin sai lempinimekseen Puppe, koskapa oli pienenä nätti kuin nukke.

Puppe voitti v. 1953 ”Suomen lapsi”- valokuvakilpailun, jonka Helsingin Sanomat järjesti. Palkintona oli Tukholman matka. Parin viikon reissulla oli Bernitzin Raili holhoojana. Majoittuminen oli parturi-perheessä, jossa oli tyttö. Sotalapsityyliin Puppe haluttiin perheenjäseneksi – poika puuttui. Koti-ikävä oli molemmilla kova. Raili kaipasi sulhastaan ja Puppe perhettään. Tuliaisina matkalta oli 3-pyöräinen menopeli.

Yläkerrassamme asui siis valtakunnan tason julkkis.

Minua vuoden vanhempi Puppe oli lapsuuteni paras leikki-, tappelu- ja koulukaverini. (Tässä tärkeysjärjestyksessä)

Leikit ja perättäin juoksut vuorottelivat. Kokeneempana Puppe keksi helposti jotain jäynää ja sen jälkeen hän määräsi suunnan ja mie vauhdin. Erityisen herkkä paikka oli kukkapenkkini, jota sorkkimalla Puppe tiesi takuuvarmasti seuraamuksia tulevan. Kultapallerot olivat suojelukohteeni.

Yhteyttä pidimme tiiviisti myös ”puhelimella”, jollaisena toimi vesijohtoputki keittiöidemme välillä. Hälytys tapahtui kilkuttamalla haarukan tai veitsen kahvalla putkea. Kun puhui kovalla äänellä putken lähellä, niin ääni kantautui hyvin naapuriin. Huono puoli tässä oli se, ettei puhelinsalaisuutta ollut.

Kylän teurastajana

Kolmekymmentäluvun koitoksissa Uuno-ukin makkaratehtaan kaatumisen jälkeen oli hallin lihakauppiaaksi ryhtyneellä isoisälläni jokapäiväistä arkea myytävän tuotteen hankinta. Luontevaa oli, että vanhin poika kierteli teurastamassa itse ostettavat naudat ja siat maatiloilla. Alussa meinasi olla pieniä ongelmia, kun rippikouluikäistä, varreltaan lyhyttä miestä ei oikein mielletty teurastajaksi.

Praktiikkaa kertyi kuitenkin niin runsaasti, että talvisodassa isän päätehtävä huoltojoukoissa oli evakoitten karkuun päässeiden ja harhailevien nautojen teurastaminen sotilaiden ruoaksi, (vaikka olikin autojoukoissa varusmiesaikana). Jatkosota olikin sitten toinen juttu. Hyökkäyssota Sallan rintamalla johti ryhmänjohtajan haavoittumiseen. Seurauksena vasemman käden olkaluun katkeamisesta oli 20 prosentin invaliditeetti, joka kohosi myöhemmin 25:een prosenttiin.

Nyt teurastajalle oli jälleen kysyntää säännöllisesti. Elikoita oli lähes joka talossa. Tavallisesti otettiin porsas lihomaan kesäksi. Jouluksi sitten lasten harmiksi se muuttui ruoaksi.

Näille teurastuskeikoille lähdin mieluusti mukaan. Kalttauksen lisäksi oli normaalitehtävänä veren vispausjäähdytys, jottei se hyydy. Hyytymisen estoon oli oma suolansa lisäkkeenä.

Meillä aseet kuuluivat luonnollisena osana arkipäivään. Ilman niitä ei tätä tuiki tärkeää ammattia voinut hoitaa. Tästä katsannosta seuratessa nykyistä asekeskustelua, on vaikea ymmärtää, että koulumurhien seurauksena kaikkinainen aseiden järjestäytynyt harrastuskäyttökin vaikeutuu.

Sokkopojat

Kun evakot olivat lähteneet/päässeet kartanosta omiin koteihinsa tulivat sotasokeat tilalle. Voiko ajatellakaan hienompaa tilannetta sotilassuku Ramsayn kartanon käytölle.  Venäläisten kodeistaan ajamat karjalaiset saivat tilapäissuojan ja kodin. Sitten sodissamme näkönsä menettäneet soturimme pääsivät sinne asumaan ja kouluttautumaan. Sokkopojiksi heitä kutsuttiin ja itsekin kutsuivat. Heillä alkoivat kurssit uusiin ammatteihin syksyllä 1948. Kurssien jälkeen heillä oli mahdollisuus työskennellä alalla. Erkki ja Arvo Korhonen toimivat erilaisten harja-, paju- ja rottinkitöiden kouluttajina. Kokeilumielessä järjestettiin Nynäsissä myös kutomakurssit, jotka onnistuivat hyvin.

Kymin Osakeyhtiö lahjoitti vuonna 1947 kartanon rakennukset, sekä huomattavan maa-alan niiden ympäriltä Suomen Punaiselle Ristille sotasokeiden koulutus- ja virkistyskeskukseksi. Nynäs tarjosi paremmat tilat kuin Mustion kartano, jossa ensimmäiset kurssit olivat alkaneet jo 1947 keväällä. Yhteensä Nynäsiin tuli n. 40 sotasokeaa kursseille. Useat heistä olivat monivammaisia. Näön menetyksen lisäksi oli menetetty käsiä ja sormia. Ollin Toivolla oli molemmat kädet ranteen tienoilta poikki. Toinen oli tynkä ja toiseen oli tehty Krukenbergin leikkaus. Se tarkoittaa kaksihaaraiseksi tarttumapihdiksi tehtyä kyynärvarsitynkää. Tällaisessa pihdissä pysyi niin lusikka, työkalu kuin pilliklubikin. Tällainen ”rukkenberi” oli sotavammoja kärsineillä verrattomasti tynkää parempi käsi. Jollain oli tyngän jatkeena kämmenproteesi.

Hämmästyttävän hyvin he oppivat käsillään ”näkemään” työstettävän esineen muodot ja rakenteen. Käytännöllisiä, vahvoja ja kauniita olivat heidän tuotteensa. Vieläkin on meillä hyvässä kuosissa oleva rottinkituoli ja leipäkori käytössä. Lujaa sokkolaatua.

Ympäristö oli tavattoman kiinnostunut uusista kartanon asukeista. Alkuaikoina väkeä kävi katsomassa ja tutustumassa ehtimiseen. Eräänä viikkona aivan joka ilta oli joku ryhmä vierailulla. Punaisen ristin puolesta tarkastusmatkoilla Nynäsissä kävi rva Wichmann. Hän esitteli joskus poikia vieraille mainiten aina ennen nimeä kunkin sotilasarvon. 

Viihdetaiteilijoita vieraili myös usein. Harry Bergström kävi kaksikin kertaa.

Syksyllä 1948 vihkiäisissä, silloinen toinen sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson, toi valtiovallan tervehdyksen. Anna Mutanen lauloi ”Jo Karjalan kunnailla.” Pianolla säesti Salmissa 1941 sokeutunut Niilo Kiiski. Luonnollisesti vieraita oli Punaisesta rististä ja valtion tapaturmavirastosta sekä eri sidosryhmistä.

Työtilat

Majoitus oli päärakennuksessa ja työtilat 200 m päässä entisessä sementtitiileistä tehdyssä viljamakasiinissa. Sinne ylimpään (kolmanteen kerrokseen) johti loiva kävelysilta ylärinteestä itäseinällä. Keskellä työsalia oli n. 1,5 m x 2 m liotusallas pajuille. Myös kuorelliset rottingit piti liottaa. Oven vastakkaisella seinällä oli peltikuorinen uuni. Sen oikealla puolella pyöreä ikkuna. Molemmilla sivuseinillä oli myös ikkunat. Takaoikealta johti ovi ja portaat alempiin kerroksiin. Oven takana portaikon yläpäässä oli puhelin.

WC:t olivat pohjakerroksessa pesutiloineen.

Heti ulko-ovesta oikealla oli Ristolaisen Matin työpaikka. Matti poltti klubi-sikaareja. Me pikkupojat saimme nauttia myös sikarin haikuja, kun keväällä paljastui sikarintumpit hangen alta poimittavaksi polttolasien alle.

Päiväkahvit ja mehut tuotiin tänne verstaalle klo 14 aikoihin. Ruokailuihin klo 12 ja 17 käveltiin päärakennuksen ruokasaliin.

Tässä verstaassa oli aivan oma ominaistuoksunsa. Sen aiheutti pajujen ja rottinkien liotuksen tuoksu, joka on helposti poimittavissa mielen sopukoista vieläkin.

Monet sokkopojat avioiduttuaan asettuivat asumaan kartanon pihapiiriin ja jatkoivat työtänsä tässä tutussa verstaassa.

Sopeutumista

Hämmästyttävän hyvin sokkopojat olivat kohtaloonsa sopeutuneet. Lapsen silmin ja korvin ei ollut minkäänlaista katkeruutta havaittavissa. Eikä myöhemminkään. Pikemminkin he tuntuivat hyväntuulisemmilta kuin tavalliset aikuiset. Tietysti jokainen oli käynyt kipuilunsa ja tuskansa läpi ennen kuin olivat sinuja vammojensa kanssa. Sotaan lähtiessään jokainen oli ollut terve, tullessaan runneltuja ja haavoitettuja.

Juvosen Eskolla eli toivo haavoittumisensa jälkeen: ”Jos edes sen verran jäisi näköä, että näkisi auran asettaa saran päässä...” Ei voinut jatkaa maanviljelijän poika tilanpitoa. Harjojen ja korien teko sujui sokeanakin. Oman talonsa tunsi hyvin. Remonttia tekemään tullut Pärssisen Martti koki ”huomattavvii vaikeuksii” pimeissä kellaritiloissa Eskon selostaessa kohteen korjaustarpeita. ”Kylhä hää näk, mut mie en näht, enneku löysin valokytkime”, kertoili Martti.

Nämä isänmaan puolustajat olivat luonnollinen osa yhteisöämme. He kuuluivat pihapiiriin ja naapuriin, olivat omia. Luonnollisesti. Ei ole tarvinnut koskaan tuijotella vammaisia, kädettömiä, sokeita. He ovat kaikki meikäläisiä.

Tietysti me evakkojen lapset – toisen polven evakot – olemme rokotettuja melko isolla ”ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais”- neulalla. Sitä omaa sopeutumista on pitänyt kipuilla, kun 15 vuotta venäjänkauppaa on tullut tehdyksi.

Isän vankka ryssittely helpotti vasta, kun kävin tervehtimässä häntä sairaalassa 90-luvun loppupuolella, asiakkaani, eversti evp. Valery Kuznetsovin kanssa. Jänkäjääkärin ja ohjuseverstin tapaaminen oli koskettava molempien kannalta. Enempi varmaankin isän: ”Aatella, että venäläinen eversti kävi vanhaa korpisoturia tervehtimässä.”

Urheilua

Sokkopojat pitivät kunnostaan huolta monella tavalla. Kävelyretkiä tehtiin ja hiihtokin sujui valmiita latuja myöten Nynästenlahden jäällä. Ympäristöön hoidettiin kontakteja monipuolisesti. Urheilukilpailut olivat yksi luonteva tapa hoitaa yhteyttä ja suhteita. Niinpä järjestettiin kisat Myllykylän Pyryä vastaan viisimiehisin joukkuein. Lajit olivat vauhdittomia: pituus, korkeus, kolmiloikka sekä kuula. Kaksi ensimmäistä kertaa olivat sokkopojat parempia. Sitten tuli uusia kovia nuoria Pyryn joukkueeseen: Lindbergin Rate, Nurmen veljekset Esko ja Matti, Karvosen Albert (Alpi) ja Tommi sekä Leppäsen Veikko. Seuraavat kolme kiinnitystä kiertopalkintoon tulivat Pyrylle, jolle pokaali sitten jäikin.

Myöhemmin tuli mukaan lajeihin vielä linkopallo (täytetty 1,5 - 2 kilon nahkapallo 35 cm nahkahihnan päässä).

Omissa keskinäisissä kilpailuissa oli kaksi sarjaa. Ennen vuotta 1919 syntyneet ja nuoremmat. Näin tasoitettiin ikäeroja.

Hyvärisen Eerolla olivat oikean käden sormet kaikki tynkiä. Leipälajeina olivat kuula ja linkopallo. Kuula tuppasi lipsumaan välillä ”yli”. Työntövirettä hän haki lähellä olevilta: ”Pottuile vähän”. Pupelta onnistui tämäkin laji hyvin. Mukavaahan se on ladella ilkeyksiä joskus oikein luvan perään.

Urheilumieltä tarvittiin jo kilpailumatkalle matkatessa. Mykrän Tauno kävi kerran yksin junalla liittonsa kilpailuissa Kaunialassa. Pientä jännitystä oli kotona, kun ei tiedetty paluuajasta. Kolme kertaa Puppe kävi Myllyojan asemalla vastassa turhaan. Sitten neljännellä isä-Tauno tulikin jo puolimatkassa vastaan rottinkikeppi ”skannaten” maantien reunaa. Tuliaisina oli mitali taskussa.

Isänikin saattoi yhden pojista junanvaunuun. Paikka piti olla niin, että WC oli selän takana. No, sitten huussista palatessa mies tuli tallanneeksi vastapäätä istuneen naisen kengän päälle. ”Vois sitä vähän katsoa miten kulkee”, tiuskaisi nainen. Eleettömästi sokkopoika muljautti hakaneulan lenkkipäällä lasisilmän kuopastaan ja ojensi naista kohti. ”Rouva on hyvä ja katsoo tällä”. Nolona nainen pyyteli anteeksi.

Joskus tuntui, että huumorin viljelykin oli heillä jonkinlaista urheilua. Omasta puutteellisuudesta osattiin tehdä kevyttä pilaa. ”Annas ku mie katon”, sanoi sokkopoika ja otti katseltavan esineen käteensä.

Aina ei ”katselu” auttanut. Hajuaistiin turvautuminen olisi ehkä hyvinkin erottanut kenkälankkiputkilon hammastahnasta. Yhtä kaikki - nauru maittoi lankkia suussa ja erityisesti kavereilla oli hauskaa.

Mykrän Tauno puolestaan heräsi panemaan ”harmaata salvaa” aamuyöllä kuopuksensa takapuoleen kihomatojen temmeltäessä. Oikean salvan virkaa pyrki hoitamaan partavaahto. Ehkä tässäkin tapauksessa hajuaistista olisi ollut apua.

Henkistä vireyttä

Paitsi fyysistä kuntoa, joka oli vastaavan ikäiseen keskivertoväestöön verrattuna parempi, harrastettiin myös henkistä treenausta. Itse asiassa hyvä fyysinen kunto on antanut pohjan  sokkopoikien harvinaisen hyvälle henkiselle vireydelle. Kerran jouduin keskelle tuimaa tietokilpailuvisaa, jota käytiin rantasaunan löylyissä. Menossa oli planeetat. Minua onnisti, olin juuri koulussa tullut opetelleeksi planeettojen nimet ja keskinäisen järjestyksen. Saunan kosteassa lämmössä laulukin irtosi hyvin. Paljon erilaisia lauluja pojat osasivatkin.

Vahva lauluharrastuneisuus tuotti Sotasokeiden Mieskuoron 60-luvulla.  Kuoro teki ainakin yhden esiintymismatkan ulkomaille, Ruotsiin. Levytyksiä on parin levyllisen verran. Iltahuutojen myötä kokoonpanot pienenivat kvartetiksi ja duetoksi.

Kuntokurssit

Loma- ja virkistystoiminnan järjestäminen on ollut alusta lähtien Sotasokeat ry:n toiminnassa tärkeää. Jokakesäisille kuntokursseille on osallistunut aktiivisesti väkeä. Nyt kesällä 2009 oli vielä kuusi osallistujaa. Kaiken kaikkiaan rintamalla olleita sokkopoikia on jäljellä 13, joista puolet on laitoshoidossa. Muita - sotatoimialueella sokeutuneita - on elossa viisi.

Myllykylän Martat ovat uskollisesti järjestäneet näille kesien kuntokursseille illanvieton tarjoiluineen ja ohjelmineen. Runojen ystävä, Esko Juvonen pyysi minut lukuisia kertoja mukaan näihin iltoihin 80- ja 90-luvuilla. Lausujalle tuskin on kiitollisempaa yleisöä kuin nämä sokkopojat. Monet heistä vanhoja tuttuja. Nynäsissä kurssit käyneet tunsivat tietysti isäni hyvin, joten 'asetuin kartalle' myös heille, jotka ei aiemmin olleet tuttuja.

Kuntoiluhalli

Kuntokurssien sisältö monipuolistui, kun rannan tuntumaan valmistui kuntohalli v. 1965. Näkövammaisille tasapainoaistin kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Siksi kuntoutuksessa on kiinnitetty koko ajan erikoista huomiota tasapainoaistia kehittäviin harjoituksiin, myös sellaisiin, joita voidaan jatkaa kotona.

Harjannostajaisissa oli mukana myös Sotasokeat ry:n puheenjohtaja Markus Palokangas. Pois lähtiessä Palokangas kääntyi n. 50 metrin päässä talosta ja tokaisi: ”Kuulkaas muurari  Nylander, kun minä katselen tuota savupiippua, niin se näyttää olevan hieman kallellaan”. Siitäkös Soini tunsi ammattiylpeytensä loukatuksi ja oli niin tohkeissaan omien juhlajuomien vaikutuksesta, ettei heti muistanut majurin näön menetystä jo 1944 Viipurinlahdella. Niin luontevaa oli sokkopoikien herjan heitto, että tässäkin näkevä meni vipuun. Naurua houkuteltiin tässä veljesporukassa ilmoille monella tavalla.

Joulunviettoa

Sokkopoikien joulujuhlat olivat talven kohokohta. Monipuolisen ohjelman antia me lapset seurasimme yläkerran portailla istuen. Yhteislaulut soivat vahvoina. ”On hanget korkeat nietokset...”, Hyvärisen Eeron jykevä bassobaritoni kuului ylimpänä. Pienet lahjapussit kruunasivat juhlan. Tuolloin ilo tuli pienistä aineellisista asioista. Henkinen puoli oli enemmän läsnä kuin nykylapsilla näyttää olevan.

Omenat olivat vielä 50-luvun puolivälissä harvinaisia talviherkkuja. Saatuani yhden ison ja punaisen omenan en raaskinut sitä heti syödä, vaan panin piirongin laatikkoon. Unohtui ja pilaantui mokoma. Siitäkös nuukan maineeni vielä petrasi.

Kuusen kynttilät olivat tietysti eläviä. Meillä sentään oli kunnon metallikiinnittimet kuusen kynttilöille ja vesijalka kuuselle. Mummolassa joulupuu kuivui nopeasti kuivassa lankkujalassaan ja kynttilät olivat lankakiinnitteisiä. Luonnollisesti kynttilän kulutus oli kuusessa pientä.

Joulupukki kävi kotona kummienon muodossa. Pikkusisko pelkäsi pukkia kovasti, koskapa ei tuntenut. Ei ollut mikään ihme, ettei tuntenut naamarin takaa, lammasturkki nurinpäin päällä olevaa oudosti puhuvaa äijää. Pelottavan näköinen oli pukki pikkutytön silmissä. Peräkammarin sängyn alle piiloutui reppana, vaikka yritin vakuutella, että enohan se vaan on.

Virpomista

Karjalaisia perinteitä pidettiin yllä tiiviisti. Lapsille virpominen oli luonnollisesti mieluisaa palkkojen vuoksi. Sukulaisten lisäksi oli erityinen virvottava, SPR:n kurssitoimintaa valvova rouva Wichmann, jolta saatiin runsaat palkat. Tämä on niitä perinteitä, joka edelleen jatkuu ja myös leviää toisheimoisiin. Tosin palmusunnuntain sanomaan on tarttunut vahva lankalauantain sivumaku. Noidat eivät kuulu palmusunnuntaihin.

Opaskoirat ja -langat

Muutamilla sokkopojilla oli opaskoira. Tuohon aikaan ne olivat pelkästään schefereitä.  Ainoastaan Juvosen Eskon Ajax ei tykännyt vieraista eikä lapsista. Muut olivat hyväluontoisia.

Joidenkin väylien varrelle isä viritti lyhyiden valkoisten teräskeppien varaan rautalangat. Niistä oli hyvä ottaa suuntimat kepillä tunnustellen.

Joskus maittoi verstaalla myös miestä väkevämpi. Perjantai-illan humelissa vaelsi neljä urhoa toistaan tukien majapaikkaa kohti. Paikassa, jossa oli polun vieressä salskeat nokkoset, ensimmäinen horjahti vieden muut mukanaan syvälle nokkosten keskelle. Langoista ei ollut apua. Kuulemma puhuivat vähän rumiakin.

Sauna ja pesutupa

Siinä pehtoorin talon päädystä kolmisenkymmentä metriä etelään päin oli saunarakennus, jonka toisessa päädyssä oli pesutupa suurine betonialtaineen ja vesipatoineen.

Sokkopojat luonnollisesti tarvitsivat apua saunomisessa. Heikkilän Aili oli pitkään kurssiaikaisena saunottajana. Myös äitini oli jonkun aikaa saunottajana. Talkkari isäni hoiti lämmityksen. (Myöhemmin poikien akoittuessa, saunavuorot olivat perhevuoroja). Suihkuun tuli vain kylmää vettä. Veden lämmitys hoidettiin padassa.

Saunomisen kruunasi ykköskalja, niissä pulleissa puolen litran pulloissa. Omalla saunavuorollamme saimme lapsetkin sitä maistaa.

Talvella oli vakituista huvia käydä lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. Se ei ollut lainkaan niin kylmää, kuin se suihku. Pesuvati- pesuun rajoittuneina meille lapsille oli pieni juhlahetki, kun katonrajassa putkessa lämmennyt vesi nautittiin porukalla suihkussa. Sitä kesti tietysti vain hetken. Eipähän tuhlattu vettä. Eikä tuhlata vieläkään. Eko-ajattelu jäi päälle.

Erityisesti talvella piti pukeutua hyvin saunasta palatessa. Parinsadan metrin matkalla ehti jäähtyä ja tukka jäätyä. Eräänä talvisena iltana huomasin kelkan kyydissä istuessani, että kuulle oli tapahtunut jotain pahaa. Siitä oli vain pieni pala jäljellä. ”Joku on rikkonut kuun”, tokaisin. ”Ei se mitään, kyllä isi korjaa”, jatkoin varmana asiasta. Olihan tullut seuratuksi isin moninaisia korjauspuuhia, joten luottamus oli täydellinen. Eipä aikaakaan, kun kuu olikin taas ehjä.

Pesutuvan kone oli kovassa käytössä ja vähän väliä korjaustarpeessa. Paljon huoltovapaampi oli käsin veivistä pyöritettävä Pyykki-Maija, jota isosiskot Marja ja Irma pääsivät äidin avuksi veivaamaan.

Yhteisessä käytössä oli iso mankeli, joka oli sokkopoikien työtilan alapuolella. Siinä piti olla tarkkana, ettei jäänyt sormet tukin alle. Se oli sitä raskastekoista mallia, jolla tuli hyvää jälkeä. Mankeli kelpasi myös Rekolan rouvalle.

Vanhainkoti

Kun sokkopojat kurssien jälkeen muuttivat pois kartanosta, muuttui talo vanhainkodiksi. Elämä kartanossa muuttui verkkaiseksi.

Kartanon muihin rakennuksiin muuttaneet ja asettuneet sokkopojat sanoivat leikkisästi muuttuneensa kartanon väestä torppareiksi. Olihan se melkoinen arvonalennus.

Isälläni työnkuva muuttui ja sivuansiot tulivat yhä tarpeellisemmiksi.  Kauppias Toivo Laine tarjosi myymäläautossaan uutta työtä. Siitä tuli isälle uusi sivuammatti.

Lampola

Punaisen ristin maksaman pienen palkan vuoksi tarvittiin monenlaista lisäansiota. Meillä oli lampaita pienessä karjasuojassa (siinä ison kiven vieressä, missä nyt on liittymä Karjalantieltä). Talven heinät saatiin pihapiirin kentiltä. Joskus oli myös kauraa kasvamassa herneen kanssa. Silloin naapuruston lapset kävivät ahkerasti herneitä syömässä.

Heinätöihin tarvittiin hevonen, joka lainattiin naapurista. Yöksi se vietiin rantahakaan. Kerran jouduin hakemaan sen yksin. Houkuttelu leivänpalalla onnistui hyvin ja sain köyden päitsiin kiinni. Lähdin taluttamaan työjuhtaamme ja yhtäkkiä tunsin kuinka oikean jalan sandaali irtosi jalasta. Hevosen kenkä vain hipaisi kantapäätä ja hihna jäi kavion alle. Ymmärsin, että iso loukkaantuminen oli ollut hyvin lähellä. Matka jatkui käsi ojossa sivummalla kävellen.

Naapurien ruoantähteet pääsivät heti kiertoon lampaidemme ruokana. Ei tullut biokuormaa tunkioille turhan päiten.

Keritsemispuuhat olivat aika raskaita. Siinä olivat kädet kovilla keritsimiä puristellessa. Lampaiden villasta äiti teetti lankoja ja kudotutti lämpöisiä villapaitoja Sinilähteellä Tyyne Pärssisellä, jolla oli neulomakone.

Aika ajoin sitten lampaita tuli lisää. Komplikaatioiden kohdatessa joskus karitsoja hoidettiin keittiössä pyykkikoriin sijoitettuna. Tuttipullo oli toimiva syöttöväline.

Lampaiden teurastus oli äidille hyvin vastenmielistä. Hän ei olisi millään halunnut tulla siihen isälle avuksi. Hajukin kuvotti. Siitä huolimatta pääsiäislammasta oli meillä omasta takaa pöydässä.

Vielä 80-luvulla elättelin unelmaa, että ryhdyn isona lammasfarmariksi. EU:n myötä tämä haave kuoli.

Yhdistystoiminta

Käkisalmelaisen Puustin nuorisoseuran korvauksista saatiin peruspääoma perustettavalle uudelle nuorisoseuralle Taimi II. (Taimi I oli perustettu Paasoon sinne sijoittuneiden toimesta). Tämä oli selkeästi evakoitten seura, johon paikalliset tulivat mukaan. Seuran suuri voimainponnistus oli seurantalon rakentaminen. Siihen saatiin myös Veikkaukselta avustus.

Kalevi Rekola lahjoitti seurantalolle painimatot. Se olikin omiaan virittämään vilkkaan painiharrastuksen. Pennasen Ipe oli kirkkain painilupaus kylällä.

Koulun ohella seurantalosta muodostui kulttuurikeskus. Elokuvia näytettiin melko säännöllisesti. Meidän perheessä ei ollut varaa tällaisiin rientoihin. Kerran sattui mukavasti, kun pikkusiskon kanssa haikailtiin elokuviin pääsyä, niin kummienoni sattui olemaan siellä myös. Huomasi tietenkin, että mielemme teki eläviä kuvia katselemaan ja osti meille liput. Liekö ollut Pekka ja Pätkä silloin elokuvan sankareina.

Seuratalon näyttämölle tuotiin useitakin kappaleita: ”Aino”, jossa mukana Vappu ja Kusti Pantero, Toivo Björk, ja Martta Kemppinen. ”Elämän tapaus”, jonka pääosissa Kusti Pantero, Ossi Kaikkonen, Aulis Bernitz ja Martta Kemppinen. ”Anna uneksija”, jonka ohjasi Etelä-Karjalan nuorisoseurojen liiton ohjaaja. (Näyteltiin toki jo ennen talon valmistumistakin.)

Kulttuurivaihtoa harrastettiin lähipitäjien kesken. Ahtialan Nuorisoseurakin kävi kolme kertaa meillä. Vastavuoroisesti meiltä tehtiin vierailuja. (Useimmiten matkat hoituivat 40-luvun puolella isäni kuorma-autolla, jonka lavalle oli tehty lautakehikosta ja pressusta koppi istumapenkkeineen.)

Tanhut olivat evakkonuorilla vahva harrastus. Niissä kaksossisareni Irma ja Marja sekä isoveli-Ilkka olivat myös mukana. Etelä-Karjalan nuorisoseurojen liiton apu oli merkittävää. Sieltä saatiin tanhuohjaajakurssi, joka pidettiin seuratalolla. Oli hienoa, kun omasta takaa oli sitten tanhuohjaajia.

Etelä-Karjalan Maakuntajuhlia vietettiin Porissa 1955. Sinne lähti myös eno-Pertin tanhuryhmä Martti Majurilta lainatulla kleinbussilla.

 Evakkojen toimesta polkaistiin käyntiin myös urheiluseura Myllykylän Pyry, Myllykylän Martat ja Myllykylän maamiesseura. Näihin yhdistyksiin tulivat luonnollisesti alkuasukkaat tiiviisti mukaan.

Maamiesseura kunnostautui myös näyttämöllä, esittäen katkelmia Seitsemästä veljeksestä. Lukkarina oli tietysti kanttori Pekka Kekkonen. Muissa osissa olivat mukana ainakin Hannukaisen Matti, Jakosen Pekka ja Mäkelän Artturi.

Raittiusseura Myllykylässä oli jo olemassa. Luonnollisesti evakkoja liittyi siihen aktiivisesti mukaan. Nuorisoseuralaisten kanssa esitettiin yhteisvoimin Aleksis Kiven ”Yö ja päivä”-näytelmä.

Lavastukseksi hankittiin näyttämölle ainakin hirsitupa- ja maisemakulissit, jotka maalasi setäni, lavastaja Pekka Heiskanen. Talon myynnin jälkeen nämä kulissit vietiin Björkin Topille säilöön. Sieltä annoimme ne lahjoituksena Heinolan Työväen Näyttämölle.

 Seurantalo myytiin 1965 kutomoyrittäjälle, kun ei ollut rahaa lainojen hoitoon ja ylläpitoon toiminnan hiipuessa. Merkittävän entisen kulttuurikeskuksen tuhosi tulipalo 60-luvun loppupuolella. Vahvat koivuiset lattialaudat säästyivät ja pääsivät kiertoon Tuomikalusteelle.

Oma kirkko

Kun Lauri Komonen kuormasi Pärnän kylässä Käsisalmessa evakkorekeä 1940, 0li mietittävä tarkkaan mitä otetaan mukaan. Kalliina aarteina lastattiin mukaan Käkisalmen kirkon sakraaliesineistöä, kirkonkello, alttaritaulu urkupilliin käärittynä ja saarnatuolin ympärillä olleet puiset evankelistojen patsaat, jotka oli kääritty kahteen miesten pukuun. Nämä kirkkoaarteet oli otettu talteen Käkisalmen kunnalliskodin tiloihin talvisodan ensimmäisen pommituksen osuttua kirkkoon.

Evakkomatkaa tehnyt kirkonkello sijoitettiin Heinolan Myllyojalla Purolan tilan latoon. Siellä kello sai osakseen sopimatontakin kohtelua, kun me lapset heittelimme sitä kivillä. Osumasta kun seurasi hauska ääni.

Käkisalmesta evakkoon lähteneillä oli halu rakentaa oma kirkko. Lauri Komonen oli yksi hankeen puuhamiehiä. Lauri edusti kantaa, joka halusi rakentaa Pohjanmäelle nykyisen Kausantien ja 140-tien risteyksen tuntumaan. Tonttikin oli jo valmiina. Toinen kanta voitti ja se harmitti Lauria. Seurakuntatalo valmistuikin Sinilähteelle syyskuussa 1957 ja sinne sijoitettiin Käkisalmesta pelastetut sakraaliaarteet, kirkonkello ja Albin Kaasisen veistämät neljä evankelistaa, Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Kerran 80- luvulla oli joku karjalaisten tilaisuus Sinilähteen srk-talolla. Lauri käytti siellä puheenvuoron näistä veistoksista ja evakkomatkasta. Aloitus oli vaikuttava: ”Terve vaan matkakumppanit”. Pala nousi kurkkuuni. Harmi, ettei ollut mitään taltiointivälinettä mukana.

Viimeaikoihin asti on ehtookelloina kuultu lauantaisin tätä evakkokelloa. Toivottavasti seurakunta saa nyt keskeytyneen perinteen uudelleen käyntiin ja kellon soimaan.

Kulttuuriteko

On vaikeaa käsittää tätä epäitsekkyyttä kulttuuritekoon kirkollisten esineiden pelastamiseksi. Yksin kellon paino on 272 kg! Omaakin pelastettavaa tavaraa olisi ollut ihan tarpeeksi. Kirkonkello ostettiin Käkisalmen luterilaiselle seurakunnalle 1897. Se on valettu Bochumissa Saksassa. Kelloon on kirjoitettu Psalmista 170 sanat: ”Kaikki, joilla henki on, kiittäkää Herraa, Hallelujaa.” Muuten - samaisessa Bochumin kaupungissa kännykkäjättimme Nokia sai nyttemmin kyseenalaista mainetta lopettamalla siellä tehtaansa.

Jäitä ja pientä jäynää

Vielä 1950 -luvulla otettiin aivan yleisesti jäitä järvestä kesän jäähdytystarpeita varten. Jääkaappejahan ei vielä juurikaan ollut. Niinpä taivalsin katsomaan, miten työ sujuu Nynästenlahden jäällä. Vettä oli noussut jäälle. Laineen kaupasta ostetut uudet vaalean ruskeat, valkoisin kontrastein koristellut Pecos Bill- saappaat melkein hörppäsivät vettä. Komosen Lauri oli juuri kumarassa sahaamassa pitkällä justeerisahalla jäätä melko isoksi laajenneen avannon reunalla. Minä siinä kyselemään, että missä isäni on. ”Eero on tuolla sahan toisessa päässä”, totesi Lauri kuin ohimennen. Ihmettelin, että eihän se ole mahdollista, vesikin on niin kylmää. ”Eero, hellitä jo, siirrytään toiseen kohtaan”, hihkaisi Lauri jatkoksi. Epäilyni ja levottomuuteni kasvoi. Onneksi pian näin isän tulevan hevosella maista takaisin jäälle. Kyllä helpotti pikkupojan mieltä. Jääkuorma oli viety puruihin kartanon keittiön käyttöön ja isä tuli uutta kuormaa hakemaan.

Partiotoiminta

Ensimmäiseksi tyttölippukunta Harjuvuokkojen lippukunnanjohtajaksi 1954 valittiin Vuokko "Vokki" Aalto ja apulaisjohtajaksi tätini Ilma "Ipu" Björk. Vanhempainneuvostoon kuului myös kaksi miestä, Artturi Mäkelä ja isäni Eero Heiskanen.
Vuokko Aalto ehti olla paikkakunnalla vain puolisen vuotta. Hänen tilalleen valittiin silloinen apulaisjohtaja Ilma Björk. Lähtiessään "Vokin" evästykset tytöille oli: "Älkää jättäkö kesken, vaikka joskus tuntuisikin vaikealta". Ipun johtajapesti kesti aina vuoteen 1982 saakka ja sen jälkeen Ipu toimi vielä lippukunnan sihteerinä vuoteen 1993. Tyttärensä Sisko - toisen polven evakko - on jatkanut partioperinnettä ollen lippukunnanjohtajana vuodesta -82 aina tähän päivään asti.

Poikalippukunta Kyöpelinpoikien ensimmäinen johtaja oli Esko Aalto. Hänen kautensa jäi lyhyeksi, kuten vaimonsa Vuokonkin tyttöjen puolella. Panteron Kusti sai pestin hoidettavakseen.  

Omien tilojen löytäminen Susi-vartiollemme oli hankalaa. Siksi meille pojille kelpasi joutilas pieni maalattiainen nurkkahuone lampolarakennuksestamme. Alimpien hirsien pitkälle kehittynyt lahokaan ei haitannut. Innokkaina haimme aluksi kunnon sorakuorman lattian tasoitteeksi Komosen Erkki-sedän kuljettamana traktorin peräkärryssä. Myöhäissyksyn kylmä sää sai sormeni kohmeeseen lapiohommissa. Sain hyvän opetuksen kaimalta: lapasissa tai rukkasissa tarkenee paljon paremmin kuin villasormikkaissa. Talvi oli edessä ja jäädytti pikkuhiljaa projektin etenemisen. Erkki oli jonkun aikaa myös partiojohtajana, ehkä poikiensa innostamana. Hän veti kerran talvisen yöretken Huukin korpeen, jossa isoveljeni Kärppä-vartio paleli heikoissa varusteissaan.

Kärpät eivät kaihtaneet isojakaan haasteita. Heleniuksen Pentti, Laineen Eero, Bogdanoffin Ari ja Ilkka-veljeni kävivät Jaalassa polkupyörillä retkeilemässä - kaksikin kertaa. Leiriytyminen tapahtui tätini tilalla Kortejärven rannalla. Ari ei ylettänyt edes kunnolla satulalle istumaan. Aikamoinen sisupussi.

Susi-vartiomme toukokuinen yöretki Salijärven rannalle päättyi vähän nolosti. Emme ymmärtäneet, että maa oli vielä kovin kylmä. Eristettä ei ollut tarpeeksi, joten palelimme. Aamyöstä unenpöpperöinen joukko vaelsi apeana koteihinsa.

Kerran kansakoululla oli ilta, jossa vieraileva naisjohtaja piti jotain valistustilaisuutta. Siitä jäi mieleen vain sukkatarkastus. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta pahaa mieltä aiheutui häpeästä, kun sattui olemaan reikä sukassa. Yhdellä pojalla oli. Vanhempia ei tietenkään syyllistetty, vaan partiolaista, joka oli ollut saamaton, kun ei ollut parsinut sukkaansa. Muistan kyllä pojan äidin vaivautuneen ilmeen.

Ukkometsot

Syksyinen aamu valkeni kosteana. Joku perheestämme huomasi miehen kauempana pihallamme pitkä onkivapa käsissään. Komosen isäntä yritti siellä irrottaa yhteen menneitä puhelinlankoja. Mutta miksi langat olivat sotkeutuneet? Isoveli ehätti paikalle ja löysi sivummalta heinikosta syyllisen, ukkometson kuolleena. Löytäjä sai pitää linnun. Siitä tuli maukas riistapaisti. Levitetty pyrstö muistutti aikansa seinällä tapahtumasta.

Kaikki alaluokat kerääntyivät katselemaan koulun portinpielen männyssä neulasia popsivaa ukkometsoa. Rantalan Raunon metsästäjän vietit heräsivät oitis. Hän sai ylipuhuttua yläluokkien opettajan pojan, Holstilan Sepon, ampumaan linnun pienoiskiväärillään. Raha oli pontimena aseen käyttöön. Luvista ei oltu niin tarkkoja. Moni pieni koululainen oli suruissaan upean linnun kohtalosta.

Rinta rottingilla Rauno kantoi saaliinsa kotiin Kausaan.

Murreongelmia

Evakoilla oli tietty oma vahva murteensa tallella vielä pitkään. Joskus tarvittiin useampia lauseita, kun rautakauppias ei ymmärtänyt isännän ostoslistasta ”vanunkii ja kiranssii”. Siis rautalankaa ja lamppuöljyä, tai mitä emäntä halusi pyytäessään ”seltii” eli silliä.

Perheiden sisälläkin saattoi tulla yllättäen väärinymmärryksiä. Leinon Katri tuli kuokkansa kanssa perunapalstaltaan ja puhkui tuohtuneena miehelleen, että mykrät ovat vieneet kaikki perunat. Yrjö tomerasti toppuuttelemaan, että älä nyt tuommoisia puhu. Yrjön rauhoittelu oli tarpeen, sillä Aija Mykrä kuokki saran toisessa päässä. ”Miten he nyt toisten perunoita veisivät, kun on omakin perunamaa”, rauhoitteli aviomies. No, selvisihän pian, että Katri tarkoitti myyriä.

Rosvoja, poliiseja ja inkkareita

Se, ettei lapsilla ole mitään tekemistä, kuulostaa perin oudolta. Meillä oli aina jotain tekemistä ja liikunnallista aktiviteettia. Pihapiirissä ja naapuristossa oli eri ikäisiä lapsia joka torpassa. Yhdessä tekeminen ja toisten huomioonottaminen oli luontaista. Kymmenen tikkua laudalla oli kaiketi tavallisin pihaleikki. Siinä olivat kaikki tytöt ja pojat mukana.

Inkkarileikkeihin, joihin kuului majojen rakentaminen radan takaisiin metsiin, pääsi vain pojat. Sopivaa majamateriaalia oli yllin kyllin: ohuita männyn runkoja, jotka aseteltiin huipustaan yhteen ja verhoiltiin sammaleilla. Sotaa käytiin jousipyssyillä ja keihäillä. Ihme kyllä, kukaan ei loukkaantunut merkittävästi.

Kuvari

Upeat harjumaastot olivat luonnostaan sopivia hiihtoharrastukseen. Rinteille saatiin helposti myös hyppyrimäet. Jopa yli 10 metrin leiskautuksia saatiin aikaiseksi tavallisilla suksilla luonnon vauhtimäessä.

Isot pojat olivat rakentaneet Kuvarille myös vauhtimäen pintalaudoista. Läheskään kaikki eivät sen vauhtiin uskaltautuneet.

Pehtoori Rossi

Kartanon vanha pehtoori Rossi oli tuttu näky kävelemässä säännöllisesti. Käynti oli kumara ja verkkainen. Leuassa oli jatkuvasti käyrä piipun nysä sauhuamassa. Poikkeuksetta hän tervehti kohtaamiaan lapsia: ”Poijaat, poijaat, metsäkanan poijaat” ja jatkoi kävelyään samaan tahtiin päätään kääntämättä tai sivuilleen vilkuilematta.

Joskus myöhemmin selvisi, että pehtoori ei oikein tykännyt evakoista, koskapa veivät kartanon maat.

Huonekalutehdas

Heteka oli vielä 50-luvulla tärkeä vuodemalli. Niitä valmistettiin myös aivan naapurissamme Rekolan huonekalutehtaassa. Kartanon navetta oli saanut uuden käytön laajennettuna. Tehdas oli merkittävä työnantaja. Siihen aikaan taisi olla myyjän markkinat. Tavarapulaa oli myös tällä sektorilla, joten tavaraa liikkui ulos tiuhaan tahtiin.

Tehtaalla oli Morris-merkkisiä kuorma-autoja. Yksi kuskeista oli Hartikan Niilo, armoitettu rattimies. Koskaan ei nähty hänen kääntävän päätään autoaan peruuttaessaan. Peilit riittivät suunnan varmistamiseen. Niilon olemus oli persoonallinen. Pyöreät kasvot näyttivät olevan koko ajan mustuneet. Leuassa roikkui käyrävartinen piipunnysä. Päässä autoilijan kovalippainen koppalakki matalan olemuksen huippuna. Pusakka ja housut pääsivät pesuun hyvin harvakseltaan.

Morrikset olivat liikenteessä myös yleislakon aikana 1956. Hetekoita vietiin Heinolan rautatieasemalle junanvaunuihin odottamaan kuljetusta.

Asetyleeniä kului runsaasti hitsauksessa. Pulloja täytettiin Voikkaalla paperitehtaalla. Isäni teki näitä kaasukeikkoja silloin tällöin. Osa perheestä pääsi samalla mukaan Jaalaan Rauha-tädin luokse lomareissulle mustikkaan ja heinätöihin. Eräällä tällaisella matkalla kesällä 1955 olivat kyydissä sairaslomalainen enoni Pertti kopissa ja lavalla veljeni Ilkka ja serkkuni Pauli. Kimolassa tien kaartaessa tiukasti vasempaan kallion ympäri, tuli vastaan kovaa vauhtia Thames-merkkinen kuorma-auto lankkulastissa. ”Nyt tulee kolari”, ehätti Pauli sanomaan.  Isäni väisti penkalle, joka petti ja auto keikahti kyljelleen. Ilkka makasi auton vieressä tajuttomana parin pullon alla. Päästä ja suusta tuli verta. Paulille, joka löysi itsensä vehnäpellosta, tuli vain pienehkö ruhje jalkaan.

Isäni päästyä ohjaamosta alas, hän lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa auttamaan, nyt ei omat voimat riitä. Vastaus tuli parissa minuutissa. Ensin saapui kylän poliisi moottoripyörällä ja sitten taksi, jolla loukkaantuneet vietiin isäni saattamana Kuusankoskelle sairaalaan. Pauli pääsi jalan sidonnan jälkeen pois samantien, mutta Ilkka jäi muutamaksi päiväksi hoitoon. Muistan, kuinka  äidin kanssa oltiin vähän hämmentyneitä Ilkkaa pois hakiessamme. Veljellä ei ollut vaatteita. Onnettomuudessa tuhrautuneet oli heitetty pois. Jostain ne tarvittavat housut ja paita sairaala hankki.

Työläisten polkupyöräkatos oli aivan kotimme läheisyydessä. Siinä oli oivallinen paikka katsoa millaisia kulkupelejä heillä oli. Polkupyöriä enemmän kiinnostivat moottoripyörät. Autojahan ei tuolloin tehdastyöläiset omistaneet, saati käyttäneet työmatkoihin. Poikkeuksena oli Hartikan Niilo, jolla oli T-Ford, oikea 'hoppa'. Jentalan Jallulla oli IC moottoripyörä. Kerran se kaatui omia aikojaan seisontajalan painuttua maahan. Jallu julmana meitä moittimaan motskarinsa kaatumisesta. Vähän arvoitukseksi jäi, uskoiko hän selitystämme itsekseen kaatumisesta.

Nikkarit

Tuohon aikaan ei tehtaan ympärillä ollut mitään aitaa. Niinpä Puppe ja minä pääsimme esteettä etsimään aarteita omiin nikkarointeihimme. Hylkyläjästä löytyikin loputtomasti monenlaista rimaa, listaa ja lautaa. Kerran löysin kuulapäävasaran, josta iloitsin. Meitä kuitenkin seurattiin ja kohta tuli ystävällinen haalaripukuinen mies ja ilmoitti, että se vasara oli joutunut vahingossa sinne. Annoin vasaran hänelle. Saatoimme jatkaa puukasan penkomista jälleen. Metallikasassa oli harvemmin hyödynnettävää.

Itsenäisen muista riippumattoman työpajan päätimme perustaa hevostallin entiseen lantalaan, joka toimi nyt varastona. Sinne oli siirretty mahdollista myöhempää käyttöä odottamaan sokkopoikien käyttöön tulleiden rottinkilähetysten pakkausmateriaalit. Itse tallirakennus oli varsinaisen rottinki-, paju-, jouhi- ja juurimateriaalin varastona. Raivasimme tilaa ja rakensimme ensin työtasot askareihimme. Ketään aikuista ei tarvittu (ei päästettykään) tähän omaan verstaaseen. Riitti, kun haimme tarvittavat työkalut ja naulat isäni verstaasta.

Tähän tallirakennukseen liittyy hauska uni. Ylisille oli maantienpuolelta yksi ovi. (Nyt siinä on varauloskäynti koulutustiloista.) Löysin vanhan rahakätkön seinän sisältä aivan oven alakulman kohdalta. Siellä se ”kätkö” edelleen odottaa lopullista löytäjäänsä.

Sittemmin tehtaan lämmittäjä/talkkari Kääriä kielsi tehtaan hylkykasalle menon. Siitä seurasi luonnollisesti vain uutta seikkailun makua materiaalihankintaan.

Lumilinnoja ja -torni

Lumisen talven (niin kuin talvet ennen aina olivat) puuhia olivat lumilinnojen tekeminen. Isommat pojat ahkeroivat oikein linnoituksen tunnelikäytävineen, jotka yhdistivät korkeampia osia. Tunneleissa oli lasi-ikkunoitakin tuomassa valoa. Linnoitusta ei tietysti tehty vain olemaan. Se oli luotu taistelukentäksi, valloitettavaksi ja puolustettavaksi.

Joskus tyhmyyden tiivistymiseen ei tarvita joukkoa, kaksi riittää. Alle kouluikäiset kaverukset yltyivät rikkomaan paikkoja. Syyllisiä ei tarvinnut etsiä. Naamastakin näki pahantekijät. Puppe ja Ekki saivat ansaitut nuhteet.

Maaliskuinen aurinko jo lämmitti mukavasti, kun leikin yksin korkeassa lumitornissa, jonka isommat pojat olivat aikaansaaneet. Harvinainen tilanne, että ketään muita ei ollut ulkona. Taisi olla flunssa-aikaa. (Itsepäisenä kieltäydyin sairastumasta mokomiin tauteihin.) Äiti kutsui syömään. Mieleenpainuva hetki ruokapöydässä. Vain mie, isi ja äiti. Ei ketään kilpailemassa huomiosta. Radiosta kuuluu Turun tuomiokirkon kellojen keskipäivän merkki. Siksi noilla kelloilla on erityinen merkitys minulle. Tuo onnellinen hetki yhdistyy keskipäivän kellojen soittoon taustallaan kirkas kevätaurinko.

Sadonkorjuuta

Metsän antimet, mustikat, puolukat ja sienet pyrittiin ottamaan talteen tehokkaasti. Taisin olla erilainen nuori (ainakin tämän päivän katsannossa), koska herkkuruokaani oli sienikastike.

Aili-täti toi sairaalasta pieniä n. 10 millilitran penisilliinipulloja, joissa oli kumikorkki. Niihin säilöin tomerasti vesipuolukoita. Olin näistä säilöntäaskareistani niin ylpeä kuin vain 4 - 5 vuotias voi olla. Tyytyväisenä katselin pullorivistöäni kellarin hyllyllä ja tokaisin: ”Tulkoon vain pakkanen”. Turvallisesti saatoin siirtyä talven selkään näillä eväillä.

Perunannosto- ja puintitalkoot olivat yhteistä mieluista puuhaa syksyisin. Niihin lähdettiin mukaan ilman sen kummenpaa houkuttelua kun kohdalle sattui, kuten Kaikkosen perunannostoon. Loppuvaiheissa vanha isäntä sanoi painokkaasti pojalleen: ”Pojat ovat olleet nii ahkerii, et heil pittää maksaa”. Miul ja Pupel ei olt mittää sitä vastaa.

Bymannissa nostettiin perunaa. Panteron Kusti hyppäsi ehtimiseen traktoria siirtämään laatikoiden lastaamisen lomassa. Miu mielestäin se ei olt ollekaa tehokasta. Niinpä ehdotin, että voisin ajaa Fordsonia ja hän voisi keskittyä perunalaatikoiden nostoon lavalle. Olin seurannut tarkkana miten vaihteen ja kytkimen käyttö tapahtui. Kusti hetken epäröi 8-vuotiaan kykyjä. Kun annoin näytteen, miten tekisin, hän suostui. Painoni riitti juuri   kytkimen alas painamiseen. Korjuutyö tehostui selvästi.

Parkki

Kartanon takaa alkoi puistoalue, jota kutsuttiin nimellä Parkki. Vasta paljon myöhemmin selvisi nimen tausta: ruotsin park=puisto. Tämä lähes kolmen hehtaarin kokoinen alue oli tavattoman monimuotoinen. Maantieltä viettävän kuivemman rinteen alapuolella oli kosteaa lehtoa lähteikköineen. Aivan päärakennuksen takana oli pieni lampare, johon palolaiturin rakentamisen yhteydessä erotettiin ponttilankuilla ”palokaivo”.

Täältä puustoa kaadettiin hyvin säästeliäästi, joten Parkki oli käytännössä luonnontilainen. Myös melko harvinainen saniainen, kotkankynsi, viihtyi siellä. Keväisin lintujen viserrys oli suorastaan huumaavaa. Isoveljen lintuharrastus oli jo vahvassa alussa, joten sain hyvää opastusta, miten löytää vaikkapa punakylkirastaan tai uunilinnun pesä. Kultarintakin siellä bongattiin.

Parkissa oli myös hyvä matopaikka, jota kyläläiset ahkeraan hyödynsivät ongelle lähtiessään. Vettä purkautui myös ojaan, joka kulki piha-alueemme läpi. Siitä oli hyvä nostaa ryytimaalle vettä.

Maitotinki

Ennen kuin siirryimme 'kaupan maitoon', haimme maidon suoraan tuottajalta, Kaikkosten tilalta. Kantomatka oli suunnilleen sama kuin kaupasta. Joskus syyspimeällä meinasi vähän pelottaa, kun piti kulkea Parkin poikki. Olisin mielelläni käyttänyt taskulamppua, mutta piti säästää kalliita pattereita. Niinpä äiti keksi, että lamppua käytetään vain pieniä jaksoja kerrallaan näyttämään, että tie on selvä. Kävi se niinkin.

Kerma nousi pian kannussa pintaan ja se kuorittiin pois. Tykkäsin kovasti maidosta, mutta kermaklöntit tuntuivat inhottavilta. Pikkusiskon maku oli toisenlainen. Ärrän opittuaan hän mielellään kuulutti: ”Minä tykkään kerrrmasta”.

Potkutellen mummolaan

Kevättalvinen päivä oli mukavan leuto. Oli hyvä luisto potkukelkkailla. Alle kouluikäiset Ekki ja Puppe päättivät, että lähdetäänpä käymään mummolassa. Sen verran oli ymmärrystä, että jollekin tämä häipyminen oli ilmoitettava. Aikuisille ei parane puhua mitään, koska koko hanke voi kaatua. Kerrottiinpa siis naapurin pojalle Raidenin Raimolle.

Kolmen kilometrin matka Evätmäen syrjään sujui mutkattomasti. Mummo oli tietysti iloinen, kun pieniä vieraita saapui ja tarjoili karjalanpiiraita maidon kera. Kohta kuitenkin kyselemään, että tietääkö kukaan kotona matkastanne. Kerroimme tilanteen. Ystävällisesti mummo hoputti meitä kotimatkalle syötyämme ja leikittyämme pihalla. Siellä oli hienot kovapintaiset tiet tehtynä lumeen. Hyvä oli pörrätä puisella serkku-Pepen ”Kemsulla” ja muilla leikkiautoilla. Vanhemmat serkut olivat tietysti koulussa.

Mummo vauhditti kotiin lähtöämme antamalla piirastuliaiset mukaan. Hyvin onnistui matkamme. Selvisimme kotona pienillä nuhteilla aktiivisuudestamme. Kuuden kilometrin pikku retki ei tuntunut missään. Olimme tottuneet liikkumaan jatkuvasti.

Lemmikit luonnosta

Heleniuksen pojilla oli ulkorakennuksen seinällä häkki, jossa pari oravaa esitti taidokkaita piruetteja oksistossa. Niitä vekkuleita jaksoimme katsella pitempääkin.

Mykrän Jussi oli onnistunut saamaan Huukin korvesta korpin poikasen. Se oli sijoitettu  noin kuutiometrin kokoiseen, rimoista tehtyyn häkkiin suurten kuusien katveeseen. Hämmästystä herätti, kun viereiseen suureen koivuun ilmestyi korppeja. Emot olivat löytäneet kadonneen lapsensa. Äänekkäästi ne ilmaisivat halun saada omansa pois.

Korpin pojalle kävi köpelösti, kun muuan pikkutyttö syötti sille heiniä. Se mokoma, kun huusi jatkuvasti. Ruoan kerjuuhuuto loppui. Unelma pihakorpista oli haudattava.

Aku Ankka ja muut sarjakuvalehdet

Mykrälle tuli mielenkiintoisia sarjakuvalehtiä. Tex Willer, Pecos Bill, Korkeajännityssarja ja Aku Ankka. Viimeksi mainittu oli kaiketi suosituin. Sitä odotettiin kesäisin ilmestymispäivänä jo portailla luettavaksi, kunhan vaan posteljooni Heleniuksen Enska ehtii polkea pihaan. Lentäjäsankari Battler Britton oli myös suosittu sarjakuvaseikkailija.

Oli hyvin kätevää, kun lehtiä kierrätettiin. Ei ollut tarvetta tilata meille. Ei silti, ei meillä ollut rahaakaan tällaisiin huvituksiin.

Työtupa-verstas

Isälläni oli monipuolinen verstaaksi nimetty työtila C- rakennuksen keskiosassa. Tällainen työtupa oli isälle välttämätön moninaisten kartanoalueen huolto- ja remonttitöiden vuoksi. Niin puutyöt kuin myös kylmän raudan sepäntyötkin siellä hoituivat. Juotoskolvikin oli monesti esillä. Siellä oli 3-vaihevirralla toimiva tukeva pöytäsirkkeli, jossa oli akselin toisessa päässä smirkkeli. Se oli mummolan miesväen suosiossa. Ei tarvinnut kiertää raskasta tahkoa kirveitä ja muita työkaluja teroitettaessa. Sähkö tuli mummolaan vasta 60-luvun alussa.

Kun joku tarvitsi polkupyöräänsä huoltoa, osoite oli meidän verstas. Joskus pihalla oli puolitusinaa pojankollia yhtä aikaa pyöränsä ketjuja kiristämässä ja öljyämässä.

Pitkänperjantain askaroinnit koituivat Mykrän Hanskille kohtalokkaaksi. Sirkkeli vei nimettömästä puolet. Pyhätyöllä ei ollut siunausta.

Mustalaiset

Oli aivan tavallista vielä 50-luvullakin, että kiertäviä mustalaisia kurvasi pihaan yöpaikan toivossa. Talvinen ilta jo pimeni, kun mummolan pihaan tuli romaaniperhe. Ukki lupasi kortteerin lämpimästä saunasta, jotta lapsetkin pääsee pesulle. ”Ja liiterissä on lisää puita”, huikkasi ukki vielä perään ja hymyili ovelasti. Eipä aikaakaan, kun samettihameinen hahmo ryntää huutaen ulos liiteristä. Hartikaisen Anni oli aamupuolella kuollut pikkukamariin ja pantu liiteriin kylmään kirkolle vientiä laverille odottamaan. Se oli vieraille liikaa. Pikapikaa hevonen valjaisiin ja taas menoksi yön selkään.

Kerran Pepe-eno huomasi mustalaisten rattaiden pysähtyvän pihaan. Pepe otti pienoiskiväärin ja meni portaille. Muina miehinä hän ampui ladon oveen. Se riitti kärristä nousseelle mammalle: ”Hullu mies, hullu mies!” Seurue kaarsi takaisin maantielle. No, ei tässä kaikki. Mummo tulistui ja ripitti poikaansa: ”Sieki oot evakko ja olt majjaa vailla. Ei tuolviisii saa kettää säikytellä.” Mummo oli aina valmis auttamaan.

Naapurissamme asui jonkun aikaa parakissa mustalaisperhe. Ikätoveri Kauko oli leikeissä mukana kuten muutkin naapurit. Isoveljensä Matti sai Helsingistä sukulaisvieraita, jotka halusivat tehdä veljeni isosta lennokista kauppaa. Matin isä varoitti Ilkkaa: ”Älä luota noihin, eivät ole rehellisiä.” Varoitus oli aiheellinen, lennokista ei maksua koskaan tullut.

Tämä mustalaiskoti oli kylällä ainoa paikka, jossa kuulin grammarimusiikkia 'savikiekoilta'.

Murha

Joulun alla 1957 (vai oliko 58?) puhutti kyläläisiä kaksoismurha parakissa. Mies ampui järeällä pistoolilla vaimonsa ja sitten itsensä.  ”Ei tullut joulua meille tänä vuonna”, oli kirjeviesti. Taustalla oli kaiketi vaimon uskottomuus.

Eniten poikia kiinnosti luodinreikä ulkoseinässä. Mikä voima, vielä seinän läpi...

Morjavaaran Teuvo asui äitinsä kanssa siinä seinän takana. En muista oliko kotona laukausten kajahtaessa.

Kulkujätkiä

Vielä pitkälle 50-luvulla liikkui kulkujätkiä työn haussa kierrellen. Mummolaankin ukki oli ottanut pari miestä talveksi halonhakkuuseen. Toinen tuntui olevan oikein tekijämies. Ukki, oveluuttaan, oikein kilpasille houkutteli halonhakkuuseen. Vaan kirkkaasti hopealle jäi Pietari. Kulkumies urakoi päivässä toistakymmentä mottia metrisiä halkoja pihalle rahdatuista koivuista. Kova saavutus pokasahalla ja kirveellä tehtynä. Selvisi, että kilpaveikko olikin lajin Suomen mestari.

Koulu

Evakkojen koulunkäynti oli monivaiheista, joskus varsinaista kiertokoulua. Nuorin äitini siskoista, Aili-täti, aloitti kansakoulun talvisodan evakossa Paasossa syksyllä 1940. Jatkosodan aikana päästiin kotiin Käksalmeen, jossa 2. luokalla osan lukuvuotta Tenkalahden koulussa. Sitten siirtyminen vähän lähemmäs kotia Käkisalmen keskustaan, jossa 2. lk loppuun ja 3. lk. Kesä 1944 evakossa isosiskon luona Kemissä, josta siirtyminen Alavuudelle aloittamaan 4. luokkaa. Lusissa 5. lk. Nynäsissä 6. lk. ja jatkokoulu. Jyrängön koulussa oli jatkoluokkien ”soppa-osuus”. Sinne kuljettiin junalla.

Syksyllä -46 komennettiin koko Nynäsin kansakoulu keräämään Aholan pelloilta tähkiä varsinaisen korjuun jälkeen. Se oli liikuntatunnin ohjelmaa. Tuloksena useita säkillisiä tähkäpäitä. Näistä viljoista saadut jauhot tulivat koulun keittiön käyttöön. Pehtoori Rossikin käyskenteli tähkien poimintaa katselemassa.

Kouluun piti myös jokaisen kerätä kaksi litraa puolukoita. Sama käytäntö oli voimassa vielä 10-11 vuotta myöhemmin ollessani alaluokilla. Koulukeittajänä oli Niemen Meeri. Silloin ruokahuolto oli keittäjän vastuulla hyvin suurelta osin. Tarvittaessa puolikas sika kulki keittäjän käsikärryillä Laineen kaupalta koululle. Ei siinä suojakääreitä tarvittu. (Vastaavaa kyytiä näin sian ruhon saavan 90-luvulla Taiwanilla, tosin mopon tarakalla.)

Hannukaisen Jalmari (Jallu) oli koululla pilkkomassa vakituiseen puita. Jallu oli kokenut lapsihalvauksen, minkä vuoksi hän laahasi toista jalkaansa ja puhui vaikeasti. Oli hienoa, että kunta pystyi näin työllistämään vammaisen. Ida mummoni lähetti silloin tällöin vanhalle Pärnän naapurillensa paketin karjalanpiirakoita serkkuni Paulin mukana.

Rippikoulu

Kummitätini Saara oli aikaansa edellä ja kävi jo 40-luvulla ”vaellusriparin”. Rippikoulu alkoi Käkisalmessa kinkereillä keväällä -44. Toinen vaihe syksymmällä Alavuudelta käsin kaksi viikon jaksoa (kortteeraten) Peräseinäjoella, jossa oli Käkisalmen kirkkoherra opettamassa. Kolmas, päätösvaihe, hoitui Veitsiluodossa Eelis Kurkelan yksityisoppilaana. (Saara oli mennyt myöhäissyksyllä -44 Kemiin isosiskonsa Essun kaksostyttöjä hoitamaan). Kemin kirkossa oli konfirmaatio täysin oudon porukan mukana ainoana karjalaisena keväällä 1945.

”Kouluevakossa” Vierumäellä

Kansakouluni aloitin Nynästen kansakoulussa (sittemmin kylätalo) syksyllä 1956. Toinen luokka pitikin suorittaa Vierumäellä (meitä oli kuusi lasta, koska emme mahtuneet oman kylän kouluun). Kolmannen luokan olin taas omassa Nynästen koulussa. Neljäs luokka olikin minulla jo Jyrängön kansakoulussa, koska perheemme muutti Heinolan kaupunkiin syyskuussa 1959.

Yksi Vierumäelle kulkijoita oli ohutseinäisessä parakissa asuvan perheen tyttö. Tiesimme, että tällä isättömäksi jääneellä perheellä oli taloudellisesti hyvin tiukkaa. Tuntui pahalta nähdä, kun äiti saatteli ekaluokkalaistaan linja-autolle maantien varteen syyssateessa ilman takkia, paljain jaloin. Maantien savi tursui varpaiden välistä...

Aamuisin kuljimme linja-autolla Vierumäelle. Vain keskiviikkoisin oli sopiva linjurivuoro takaisin. Muina päivinä pääsimme taksilla kotiin. Silloin mahdutimme Laurilan Osmon kyytiin – matkan varrella kun asui. Turvavöitä ei tuolloin ollut autoissa. Emme osanneet tuntea oloamme mitenkään turvattomiksi. Päin vastoin, ison amerikkalaisen henkilöauton kyyti oli mieluisaa. Muistelen jonkun poliisimiehen sanoneen, että lapsia saa olla kyydissä niin paljon kuin ikkunoista mahtuu katsomaan.

Pyhäkoulu

Pietari Ukkini oli naapurimme Komosen Laurin pyhäkoulun opettaja Käkisalmessa. Äiti-Esteri puolestaan piti meillä kotona pyhäkoulua, jossa myös Laurin lapsista ainakin Marjatta (Atta) ja Helena kävivät. Kyllä Purolassakin pyhäkoulua pidettiin, mutta luonnollisesti oman äidin opetus kiinnosti vähemmän kuin naapurin tädin. Vilkas Attakin istui meillä ihan hissukseen. Itseasiassa pyhäkoulussa oli kaksi Attaa. Toinen oli pikkusiskoni Martta Kristiina, jolle olen antanut Atta- nimen hänen ristiäisissään. Olin silloin n. 1½-vuotias. Kutsumanimi on säilynyt läpi vuosikymmenten. Pyhäkoulunpito -perinne on katkennut omaan sukupolveeni. Elpyneekö koskaan.

Uimakoulu

Kunta oli viisaudessaan päättänyt järjestää lapsille uimakoulun. Opetus tapahtui Kaikkosen rannassa, jossa saunarakennus oli poikkeuksellisen hauskassa paikassa laiturin päässä n. 20 m rantaviivasta. Rohkeimmat hyppivät veteen saunan katolta. Hiekkainen pohja vietti loivasti, joten paikka oli mitä sopivin aroillekin aloittelijoille.

Kesäiset hetket rytmittyivät mukavasti välillä leikkien hernepusseja heitellen ja muita kehittäviä pelejä pelaten. Sitten taas vakavaa uinnin opiskelua Bernitzin Ritvan & co:n mukavassa ohjauksessa. Oman jännityksensä toivat ”liukumiinat”, joita lehmät olivat laskeneet leikkitantereellemme.

Ruokailu oli omien eväiden varassa. Silloinkin piti joidenkin sählätä lämmenneiden limsapullojen kanssa. Vähän kun ravisti ja piti peukaloa pullon suulla, niin sai aikaiseksi komean suihkun kaverin päälle. Kiusa kavereille verotti limsamäärän helposti puoleen, mutta se vero oli siedettävä tulokseen nähden. Portteri oli paras kuohumaan.

Yksi odotettu kohokohta oli veneretki Kokkosaareen Bogdanoffin Aleksin (Aleksander) kalastajaveneellä. Moottori vain ei suostunut millään käynnistymään. Keljan taistelun veteraani ei pienistä hätkähtänyt. Rauhallisesti hän ahersi koneen kimpussa. Puolisen tuntia ajelehdimme ennen kuin kone heräsi käyntiin.  Juuri muuta en matkasta muistakaan.

Yhden uimakoulupäivän päätös oli ikimuistoinen. Serkkuni Pertin, ”Pikku-Pepen” kanssa kävelin Myllykylään mummolaan 30.6.54. Oli auringonpimennys tulossa. Isäni nokesi meille lasinpalat mukaan katselua varten. Siinä Kausantien risteyksen tuntumassa Pohjanmäellä oli sopiva hetki tirkistellä taivaan juhlavaa näytelmää. Kokonaan ohikiitävän 5-tien liikenteen ja muun maailman unohtaen me pojanvesselit katselimme, miten aurinko peittyi osittain kuun taakse. Lämmin iltapäivän tuulenvire hyväili kehojamme. Mikään ei häirinnyt keskittynyttä, ihmettelevää katseluamme.

Ministeri seinänaapurina

Sisäministeri Yrjö Leinon mukaan sokkopojat antoivat kaverilleen Yrjö Leinolle lempinimen ”ministeri”. Muulla nimellä tätä ministerin kokonimikaimaa tuskin arjessa kutsuttiinkaan. Yrjöllä oli vähän näköä jäljellä niin, että pystyi ajamaan jopa polkupyörällä ja toimimaan ulkoillessa muiden oppaana.

Kun Leinon perheeseen syntyi Raija-esikoinen, tukeutui nuoripari äitini ammattitaitoon. Olihan toki viiden lapsen äidillä paljon annettavaa nuorille kokemattomille. ”Kyllä Ester ossoo”, oli lause, joka jäi mieleen Kaisasta. Perheidemme ystävyys on jatkunut näihin päiviin. Raijan Matti-pojan kuulumiset olivat aina tärkeitä äidilleni. Olihan Raija äitini kummityttö.

Viimeksi nämä äidit olivat yhdessä Sotainvalidien pikkujouluissa 2007.

Maanviljelijäperhe Komoset asuivat naapurustossamme Nynästenlahden rannalla. Välimatkaa kotiemme välillä oli vajaat 300m, osanaikaa 1957-58 vajaat 200 m, kun muutimme kartanon ”väentalosta” pehtoorin taloon.

Varhaisempia muistikuvia on mielessäni säilynyt kesältä 1953, jolloin Komosten uutta navettaa rakennettiin. Rakennustyömaata tietenkin käytiin katselemassa. Olin tuolloin 4-vuotias.

 
Kaverukset

Ikätoverini Timo luonnollisesti oli läheisin Komosten perheessä. Kansakoulua käytiin samaan tahtiin. Timon kanssa leikit ja yhdessäolo sujuivat mutkattomasti. Hän oli jotenkin luonteva ja helppo kaveri, jonka kanssa synkkasi. Tosin joskus tunsin, että Timon hienojen parirekien hevosena minä olin paljon useammin kuin Timo. Vastaavasti ajajana olin vähemmän. Timo osasi siis paremmin puhumispuolen. En muista, että olisimme koskaan oikeasti tapelleet. Timon kanssa oltiin tasa-arvoisia ja -veroisia. Jäynät eivät kuuluneet ohjelmistoon.

Erkki ja Bertta Komonen, Komosen setä ja täti, niin kuin kaiketi yleisesti aikuisista puhuimme, olivat lähinnä kavereidemme Sepon, Timon ja Jussin vanhemmat. (Tyttöjen Riitan ja Hilkan kanssa leikittiin aika vähän). Toiseksi kontakti Erkki-setään tuli oman isäni Eeron kautta. Siitä tuonnempana.

Entinen hävittäjälentäjä

 Erkki Komonen tunnettiin jämptinä ja sotilaallisen kurinalaisuuden miehenä. Sellainen mielikuva minulla on, että Komosilla ollessamme me muut pojat vähän ”skarppasimme” käytöstämme. Tiesimme, että hän odotti omilta pojiltaan kurinalaisuutta varmaankin enemmän kuin omat isämme meiltä. Oli siis syytä olla asiallisia Komosilla ollessamme. Suurella hartaudella lueskelimme ”Kansa taisteli”-lehteä, jota meille ei tullut. Isäni raaski tilata lehden itselleen vasta 70- luvulla.

Kavereiden isien joukossa Erkki Komonen oli selvästi omaa luokkaansa. Lentäjätausta antoi siihen tietenkin oman vahvan latauksen. Jotenkin hänellä oli olemuksessaan sellaista luonnollista karismaa, jota muilla ei ollut. Useimmiten hänellä oli kasvoillaan sellainen jäyhä ilme, että vähän pelkäsimmekin. Kuitenkin hymyksi sulaessaan hän oli mitä aurinkoisin.

Isänmaan rakentajat

Isäni ja Komosen setä tulivat erittäin hyvin juttuun keskenään. Heidän kanssakäymisensä oli mutkatonta ja selkeää. Kaksi sinivalkoista isänmaan puolustajaa, veteraania. Talvi- ja jatkosodan kokeneet ja taistelleet, kovalla työllä isänmaata hyvinvointiin nostaneet, vahvan kristillisen arvopohjan omaksuneet isät. Tätä kristillistä arvomaailmaa he siirsivät myös lapsilleen. (Voi, miten olenkaan isälle siitä kiitollinen. Nykyisessä arvojen sekamelskassa tunnen olevani melkoisen vahvoilla tämän Kristus-kallion perustuksella, johon isäni ja äitini minut ja sisarukseni johdattivat ja rukoilivat).

Traktori

Komosen ensimmäinen traktori oli punainen David Brown. Se oli hieno peli ja voimanpesä. Vanhan evakon, notkoselkäisen Liinu-hevosen jälkeen vetokyky kasvoi merkittävästi.  Esittelyssä oli tietenkin poikajoukko mukana. Ihmettelimme ja ihastelimme tietysti. Merkillistä, että moottori ei sammunut, vaikka virta-avain otettiin pois. Kone käynnistettiin bensiinillä ja lämmettyä käännettiin hana petrolille. Kuuma kone ei tarvinnut välttämättä virtaa, vaan kävi kuten diesel. Valotkin näyttivät kirkkaasti aina 200 m päähän Leppäsen talon seinään asti! Kaikkein mukavinta oli, että Erkki-setä aurasi luistelukentät Nynästen lahden jäälle. Muuten, kerran siellä lahdella luisteli alkutalven lumettomalla jäällä myös joku Upa Ylönen. Vähän myöhemmin hän ei ollut enää ”joku”, vaan koko kansan tuntema huippu maalivahti Urpo Ylönen.

Tällä traktorilla isä-Eero puolestaan aurasi, talkkari-yleismies kun oli, Nynäsin kartanon pihapiirin tiet auki monena talvena sokkopoikien ja meidän muidenkin kulkea.  Erikoisena muistona on tästä auraustoiminnasta se, kun Pupen kanssa sain idean mennä penkan päälle loikoilemaan, kun isi työnteli lopputalvesta liikoja lumia sivummalle. Aika vaarallista leikkiähän se taisi olla, mutta osoitti isältäni melkoista poikamaisuutta ja luovuutta ja myös itsevarmuutta käsitellä traktoria. Olihan se mahtava tunne, kun sai pyöriä liikkuvan lumipenkan päällä. (Älkää kokeilko tätä kotona).

 Isäni hoiti myös traktorin huoltohommia. Kerran iltamyöhällä olin isäni mukana, kun oli virrat käyneet traktorista vähiin. Diagnoosi oli, että tarvittiin vettä akkuun. ”Ei ole vettä”, sanoi Komosen setä. Ihmettelin kovasti moista lausahdusta, kun karjakeittiöön virtasi lähteestä putkea myöten jatkuvasti kirkasta, kylmää vettä. Niinpä sitä vettä tehtiin sitten sulattamalla lumesta kannussa kuumassa vesihauteessa. Kummallista puuhaa. Myöhemmin sitten joskus minulle selvisi, että akkuun tarvittiin tislattua vettä. Puhdas lumi kelpasi hyvin tarkoitukseen.

Tuo tavattoman kylmä lähdevesi koitui kohtalokkaaksi navetan rakennusvaiheessa Pärssisen Martille. Kurkku tulehtui liian kylmästä hellejuomasta.

Kuri

 Nyt huomaan mietiskeleväni, että miksei Komosen pojista kukaan ollut mukana traktorin huollossa. Varmaan oli jo niin myöhäistä, että he eivät enää päässeet ulos. Kuri oli toinen kuin meillä.

Kylällä oli tunnettua, että Komosen Erkin lapset kutsuttiin kotiin isännän voimakkaalla vihellyksellä. Se oli kotiinkutsu, jota piti totella heti, eikä kohta. Niin kaukana ei kaiketi ollut sopivaa olla, ettei vihellys kantautunut korviin. Uskomattoman kauas se vihellys kuuluikin. Komosen kukkopilliksi taisivat isot pojat nimittää.

Tuohon aikaan naapurusto ja kyläyhteisö piti terveellä tavalla kollektiivisesti huolta nuorten ja lapsien kasvatuksesta. Puppe sattui olemaan Komosten poikien kanssa jossain tyhmyyksien teossa. Tukkapölly-rangaistus tuli samalla mitalla hänelle kuin Erkin omillekin pojille. Traumoja ei siitä jäänyt, vain hymyn nostattava muisto aiheellisesta kurituksesta. Ylilyönneistä ja asiattomuuksista tuli muikkarit useimmiten reaaliajassa. Hyvä näin, pitäisi ottaa tomerasti samat menettelytavat taas naftaliinista käyttöön.

Yhteinen auto

 Nykypäivän katsannosta tuntuu aika erikoiselta, että meillä oli yhteinen henkilöauto, Skoda Oktavia 1200. Kolmantena osakkaana oli Korhosen Arvo, sotasokeiden korityönohjaaja. Tämänkin lukuisat remontit isäni hoiti. Kerran Komoset olivat sopineet Ähtäriin menosta, kun kone vaati perusteellista remonttia. Matkapäivä olisi huomenna ja nyt alkuillasta männät olivat vielä rivissä vaunuvajan lattialla. Varmaan tässä rakennuksessa oli kulkupelejä huollettu ennenkin. Nyt hevosvoimien energialähteenä ei ollut kaura vaan bensiini.

Isäni vakuutti auton tilannetta katsomaan tulleelle Erkille, että kyllä tämä aamuun mennessä on ajokunnossa. Niin olikin. Seitsemältä hän kurvasi Komosten pihaan Skodaa luovuttamaan. Tiettävästi tämä oli ainut kerta, kun Erkki ei luottanut ystävänsä Eeron sanaan. Hän oli soittanut Ähtäriin ja perunut matkan.

Perheemme lomamatka Lappiin tyssäsi viikoksi Kemiin elokuussa -56, koska taas oli tarvetta kunnon koneremonttiin. Remppa hoitui isältä omatoimisesti veljensä avustamana. Kukaan ei häiriintynyt kerrostalossa matkalaisten oudoista pihapuuhista.

Muoniossa sitten päästiin ensimmäiselle ulkomaanmatkalle, joka tehtiin soutuveneellä Ruotsin puolelle. Airoissa oli isän siskon mies Pentti Lahti Rajavartiostosta. Kukaan ei kysellyt matkustusasiakirjoja.

Varmaan isälle nousi kipeitä muistoja mieleen Pallastunturilla, jossa katselimme saksalaisten tuhoaman tunturihotellin raunioita. Aikaa noista päivistä oli kulunut vajaat 12 vuotta. Lapin sodan alettua isä jäi vihollisen selustaan kuorma-autollaan.

 Tällä Skodalla isoveljeni Ilkka opetteli ajamaan ja kuskaili naapurin kakaroita kartanon raitilla. Tällaistakin kurittomuutta tapahtui - ihan luvan kanssa. Että kortiton pojankloppi!

Suru

 Riitta-tyttären kuolema kaverinsa Kerttuli Karjalaisen kanssa kevättalvella 1956 kosketti koko kylää. Tieliikenne vaati uhrinsa yleislakon hiljentämällä 5-tiellä. Muistan elävästi, kun Erkki kulki vahvana pitkässä nahkatakissaan itkettynyttä Berttaa tukien talomme ohi maantielle onnettomuuspaikkaa katsomaan. Se oli sen aikaista surutyötä. Siinä oli jotain syvältä koskettavaa, joka jäi 7-vuotiaan mieleen pysyvästi. Tuolloin ei vielä ollut kriisiryhmiä keksitty. Surutyössä auttoivat vain sukulaiset ja naapurit.

Toinen menetys, Timon hukkuminen Erkin-päivänä 18.5.64, tuntui jo kohtuuttomalta. Olin seurannut Sepon ja Timon veneenteon edistymistä talvella. Yhteys Nynäsiin ja kavereihin oli säilynyt. Nyt ensimmäisellä koeajolla kaikki kesän haaveet muuttuivat murheeksi.

Vain pari kuukautta aikaisemmin sain itse samaisella paikalla muistutuksen kuolevaisuudesta. Mopo-ikään ehtineinä ajelimme innokkaasti ’jäärataa’, kunnes uusi moponi liu’ussa tökkäsi pieneen railoon ja lensin kaaressa suoraan takaraivolleni jäähän. Tuolloin eivät kypärät vielä olleet käytössä. Olin tajuttomana hyvän aikaa ja muistikin vähän takkuili herättyäni. Ajohalut loppuivat - myös muilta kavereilta. Sovittiin, että kotona ei sitten kukaan puhu tästä mitään. Puppe petti. Illalla Aija Mykrä soitteli äidilleni ja kyseli Ekkin vointia sen tajuttomuuden jälkeen…

Toivo

 Melko pian Timon hukkumisen jälkeen näin hyvin selkeän ja todentuntuisen unen. Unessani Timo käveli minua vastaa Nynästen suoralla keskellä 5-tietä hohtavan valkeissa vaatteissa onnellisena hymyillen. Ajattelin silloin, että mitä ne ihmiset oikein puhuu, eihän Timo ole kuollut. Tämä uni antoi minulle henkilökohtaisesti sellaisen varmuuden, että Timo on päässyt taivaan kotiin - perille. Siellä saamme tavata sitten kun on minun vuoroni lähteä.

Rekolan hiihtokilpailut

Huonekalutehtailija Rekolalla oli hienoja patruunamaisia piirteitä; hän järjesti kylän lapsille hiihtokilpailuja. Palkintoina oli ihan oikeita alpakkalusikoita.  Valmistauduin huolella kevätkarkealle kelille ostamalla Valtti-liisteriä kyläkaupasta. Kannoin sukset kilpailupaikalle, etteivät liisterit kulu ennen aikojaan. Tällä kertaa aika oli sekunnilleen sama kuin Pupella. Ajanottaja, Nestori Lakka, ratkaisi voiton edukseni sillä perusteella, että olin ensimmäisenä maalissa. Hopealle jäänyt oli vähän aikaa hapan, mutta tasaantui pian.

Nestori Lakka ja ratsut

Rekolalla oli kaksi upeaa ratsuhevosta. Niitä hoiti puolustusvoimiemme viimeinen kornetti, moninkertainen kenttäratsastuksen (1949-1952) ja kouluratsastuksen (1955) Suomenmestari, Nestori Lakka. Tehtaan länsipuolella oli ratsastuskenttä, jossa kornetti ylläpiti ratsastuksen taitoja. Talvisin nähtiin kovaa menoa, kun ratsulla vedettiin suksimiestä perässä. Hennalan Veikko teki myös hurjia hyppyjä tasamaalle tehdystä hyppyristä.

Ratsukenttä koki kovia, kun Turklinin Kari ajelutti isänsä kleinbussilla kurvikkaasti meitä kavereitaan kentällä. Moitteita ei kuitenkaan ole jäänyt mieleen moisesta myllerryksestä.

Laineen kauppa, myymäläauto

Kaikki tarpeellinen, mitä ihminen elääkseen tarvitsi, löytyi pienestä kyläkaupasta. Vilkkaaseen alkuaikaan maitoakin, joka tuli junalla Lahden meijeristä tonkilla, myytiin 400 litraa päivässä. Osuuskauppana 1947 aloittanut, muuttui Laineen yksityiseksi kaupaksi 50-luvun puolivälissä. Sallisen Elsa oli vakinaista henkilökuntaa omistajavaihdoksista huolimatta. Vielä 60-luvun puolivälissä Elsa sekoitti ammattitaidolla mopooni prosenttipensat.

Sokkopoikien kurssien päättyessä, myös isän toimenkuva muuttui hieman ja mahdollisti Laineen myymäläauton kuljettamisen. Myyntimatkat suuntautuivat pitkälle ympäri maalaiskuntaa.

Kun maitotinki loppui, siirryimme 'kaupan maitoon'. Se oli irtosellaista, joka kannettiin viiden litran metallipänikällä. Tuollaisen taakan kannoin puolen kilometrin matkan kahdeksanvuotiaana kättä vaihtamatta. Kotiin tultuani koukkasin vielä varmuuden vuoksi peräkammarin kautta, jotta äiti tulisi vakuuttuneeksi voimistani. Jääkaapin virkaa kesäisin hoiti lähde 100 metrin päässä (siinä sokkopoikien verstaan alapuolella). Eritoten maito piti sinne kuljettaa, ettei hapantuisi.

Alle kouluikäisellä pikkumiehellä oli tiedossa vain yksi painoyksikkö, kilo. Niinpä pyysin yhden kilon vohveleita. Elsa kertoi äidilleni myöhemmin miettineensä, että onpa reilu määrä, mutta ehkä on vieraita tulossa. No – vohveleita riitti monen moneen kahvipöytään.

Kioski

Kokon Uuno ja Lahja pitivät kioskia kesäisin aivan naapurissamme valtatien varressa. Samasta liittymästä kuljettiin tehtaalle ja meille. Kioski oli uusi malli, jossa oli kiinteä, katon alla oleva terassi pöytineen. Kyläläisten lisäksi siinä pysähtyi melkoisesti myös ohikulkijoita. Kioskilla notkuillessa sai näin ollen tuntumaa paitsi autoihin, myös erilaisiin ihmisiin.

Lahja siellä enimmäkseen oli myymässä. Myös nuoret saivat osa-aikatöitä.

Kyläpoliisi Mannonen

Kaik meil ol omaast takkaa, polliisikin. Ei tarvinnut kaupungista odotella virkavaltaa. Uudeltakirkolta kotoisin oleva Mannosen Kaarlo (Kalle), jykevähahmoinen lähipoliisimme, loi turvallisuuden tunnetta. Jos kohta myös tervettä pelkoa ja kunnioitusta.

Sallisen Jussilla, joka asui Kokkosen Arvin yläkerrassa Mannosen naapurissa, mielikuvitus sai joskus käyttäytymään kuin olisi leikitty rosvoa ja poliisia oikeesti. Tulimme polkupyörillä heidän pihaansa, kun virkavalta käveli samaan aikaan naapurissa. Jussi hihkaisee: ”Mannonen!” ja säntää sisälle. Pitihän minunkin olla juonessa mukana. Siinä hötäkässä putosi isän kumirukkaset tarakalta. Ajattelin, että nostanpahan kyytiin sitten kun lähden. Vaan eipä ollut rukkasia missään. Selvisi, että talon koira ei ollut noutaja vaan kadottaja. Sillä kelvottomalla oli kiusallinen tapa piilotella irtoesineitä ties minne. En uskaltanut kotona puhua mitään, vaikka isä ihmetteli rukkasten katoamista. Kului pari vuosikymmentä, kun muistin isälle kertoa tästä. Silloin jo nauratti makeasti.

Kyläpoliisillamme oli erinomainen psykologin ja kasvattajan ote nuoriin. Koululle kutsuttuna, jotain kolttosta selvittämässä, hän totesi: ”Ei meijän kylän pojat sellasii tee, ne on ollu varmaan naapurikylän poikii - vai mitä?” Tiedossansa kyllä oli syylliset, mutta tällä tavoin sai tavat parantumaan kerrasta.

Mopopoika sai isälliset neuvot: ”Maantielle älä mene - tässähän ei ole jarrujakaan! Poliisit voi vielä sakottaa, jos jäät kiinni.”

Kyläpoliisi oli huolehtivasti ja huumorilla kyläläisten puolella.

Rautatieasema

Tavarajunat kulkivat 50-luvulla yksinomaan höyryveturien vetäminä. Myllyojan aseman ratapihan vieressä oli siksi iso halkovarasto radan itäpuolella. Ystävälliset veturimiehet juttelivat meidän kanssamme. Jotenkin tuli puheeksi, voiko veturi ruopaista. ”Kyyllä voi”, sanoi veturinkuljettaja ja pukkasi usvaa putkeen. Hei, sehän ruopaisi! Veturi ei liikahtanut juuri mihinkään, mutta iso pyörä pyörähti puoli kierrosta.

Kartanon keskuslämmitykseen tuli koksit rautateitse. Vaunusta lapioitiin koksit traktorin peräkärriin. Lapiohommiin ei tässä savotassa lapsia otettu, mutta kiipeiltiin kuitenkin vaunussa. Noustessani kasaa ylös onnistuin tarttumaan lautaan, jossa törrötti naula. En sitä huomannut vaan tälläsin vasemman kourani suoraan kohti. Naulan pää yritti ulos selkäpuolen ihosta, mutta ei ihan onnistunut. Puristeltuani likaiset veret ulos, sain komennon mennä kotiin. Savotta oli ohi.

Kiskobussi ”Lättähatulla” matkustimme sekä Heinolan, että Lahden suuntaan tarvittaessa. Viimeinen vuoro tätä mallia lähti Heinolasta toukokuussa 1968. Taavi Komosen kanssa sitä katselin Säästöpankin uudisrakennuksen kattoterassilla. Henkilöliikenne tällä rataosuudella oli päättynyt.

Halkosirkkeli

Oli aivan normaalia, että lapset osallistuivat lähes kaikkiin töihin, mitä arjessa esiintyi. Niinpä olin Ilkan kanssa pätkimässä halkoja saunan päätyyn tehdyn katoksen edessä. Ilkka käytti isoa halkosirkkeliä ja minä mätin klapeja katokseen. Jossain vaiheessa hän heitti klapeja terän yli. Yksi putosi terän päälle ja singahti palleaan. Se oli tyrmäävä isku. Nuorukainen putosi heti kanveesiin ja pyöriskeli tuskissaan. Paikalla talkoissa mukana ollut Laineen Juskari hoputti menemään ilmoittamaan isälle, joka löytyi verstaalta. Skoda sai ambulanssitehtävän. Muutama päivä vierähti sairaalassa. Pallean ihossa näkyi selvästi n. seitsemän sentin läpimittainen tumma ympyrä.

Mikä siinä lie ollutkin esteenä, että suojavarusteet olivat vuosikymmeniä sitten harvinaisia. Tämäkin onnettomuus olisi vältetty, jos terän päällä olisi ollut suojus.

Palolaituri

Uimapaikkamme laituri aivan 50-luvun alussa oli vielä horjakka ja kapea. Kaidekin niin korkealla, että pikkusiskoni ei siihen ylettänyt. Olimme poistumassa rantaan minä viimeisenä ja pikkusisko edelläni. Isommat kiirehtivät edellä. Yht'äkkiä siskoni horjahti puolimetriseen veteen selälleen. Huusin: ”Atta putos”. Seppo-eno vikkelästi hyppäsi veteen ja nosti pikkuisen turvaan. Vieläkin muistan elävästi, kuinka Atta oli pohjassa selällään suu ammollaan kuin huutaen. Onneksi ei ehtinyt vetää vettä kitusiin.

Iloitsimme suuresti uuden palolaiturin tulosta SPR:n rantaan tuon vanhan tilalle. Kaiketi oli määräykset sellaiset, että vedenottoon piti päästä paloautolla ihan laiturille. Koskaan siellä ei palokaluston onneksi tarvinnut vierailla. Niin iso laituri oli, että koskaan siellä ei ollut ruuhkaa, vaikka porukkaa oli hellepäivinä ”puoli kylää”. Pituuttakin toistakymmentä metriä. Minusta tuntui, että tällaista järeistä lankuista tehtyä laituria ei mikään heiluta. Mutta niin vain jäiden voima tuli havainnollisesti esille. Parin talven jälkeen muoto muistutti jo loivaa aallokkoa.

Kesällä -58 onnistuin saamaan pohjoistuulen tuomasta kalaparvesta kolme kunnon kokoista lahnaa mato-ongella. Leveästä laiturista oli kovasti hyötyä. Kun sain yhden ylös, se putosi koukusta laiturille. Vaan eipä ehtinyt sitkeästi pomppiva kala veteen, ennen kuin jo kaverien avustuksella sain sen turvallisesti hyppysiin. Oli kiva mennä kotiin. Äiti kehitti saaliista kelpo aterian. Tosin ehdin jo ääneen suunnitella kalojen myyntiä Laineen kauppaan. Kaiketi isoisän myyntigeenit jo silloin pulpahtivat pintaan. Uuno-ukkihan oli Lappeenrannassa makkaratehtaansa 30-luvun konkurssin jälkeen selvinnyt koitoksesta ryhtymällä hallikauppiaaksi. Siinä pakkotilanteessa isänikin joutui vanhimpana lapsena työn touhuun ja perheen elatukseen tiiviisti mukaan. Harrastukset saivat jäädä.

Tukkilautta

Tukit kulkivat 50-luvun alkupuolella yksinomaan hevosten vetäminä Nynästenlahden rantaan. Salijärven suunnasta oli ajoittain vilkas liikenne yli 5-tien, jonka jälkeen olikin reipasta alamäkeä. Siihen tarvittiin jarruksi olkia rekiuralle. Keväällä jäälle ajetut tukit jäivät kellumaan veteen ja odottamaan pois hinausta.

On pienoinen ihme, että mitään vakavaa haaveria ei sattunut tukkien päällä juostessamme. Välillä tietty molskahdimme, mutta vakavia ruhjeita ei tullut. Niin – itseasiassa on melkoinen ihme, että ylipäätään selvisimme täynnä vaaroja olevasta lapsuudestamme hengissä.

Parturit

Palvelut toimivat monelta osin paljon paremmin kuin nykyään. Kaikkosen Matti kiersi säännöllisin väliajoin leikkaamassa poikien tukat tietyissä kodeissa. Ei tarvinnut kiusata miehenalkuja parturiin. Parturi tuli asiakkaan luokse.

Oman sukuni parturoinnin hoiti kummienoni Erkki Poskiparta. Vaikka mummokin vastusteli, niin kummienoni halusi leikata pitkän kiharan tukkani aivan lyhyeksi. Mummo tiesi, että sen jälkeen kiharat ovat muisto vain ja yritti estellä. Niinhän sitten kävikin, sen jälkeen tukkani oli suora. Samanlainen kohtalo oli Pupella Tukholman matkalla. Parturi halusi parturoida tukan siistiksi. Sinne jäivät Tukholmaan kiharat.

Håkan

Vähän ennen juhannusta 1951 Mykrän Puppe ja Väisäsen Håkan olivat tulossa rannasta. Pehtoorin talon päädyssä oli Leppäsen hevonen ketjuun kytkettynä heinää syömässä. Jostain syystä Håkanin teki mieli yhtäkkiä ajaa hevosta ja yllytti vastahakoista 3 v. kaveriaan siihen myös. Pitkän risun kanssa hän lähestyi hevosta ja löi takajalkoihin. Tietysti hevonen lähti juoksuun minkä ketju antoi myöten. Toisella kierroksella lyöjä oli liian lähellä, kun kiukustunut eläin puolustautui takajalkojen kipakalla potkulla. Osuma oli kuolettava. Sivusta seurannut Puppe saattoi vain todeta, että otsaluu oli painunut sisään. Kiireen vilkkaan hän juoksi ilmoittamaan pyykkituvalla olleelle äidilleen tapahtumasta:” Håkaniin sattui!”. Jossain kuulomatkan päässä ollut isäni kiirehti paikalle. Diagnoosi oli nopea. Tehtäväksi jäi vain ottaa tajuton viisivuotias syliin ja viedä pois odottamaan ambulanssia. Håkan kuoli pian sairaalassa, jonne äitinsä tuli ambulanssissa mukana.

Luonnollisesti tapahtuma puhutteli pitkään pihapiirin asukkaita ja ympäristöä.

Pojan äidille, Saga Lönnqvistille, surun taakka oli liian raskas. Hän häipyi vähin äänin seuraavana talvena Ruotsiin jättäen miehensä Einon yksin.

Takaisin Nynäsiin

Eläköidyttyään isäni palasi 80-luvulla vielä muutamaksi kesäksi rakkaitten sokkopoikien kesätalkkariksi. Kuntokursseilla saunan lämmitykset ja pihojen hoidot ym. kiinteistön huoltotyöt olivat tuttuja puuhia ja sujuivat vanhasta muistista. Eihän tuo maistunut edes työlle, kun jutustelut ja muistelut olivat niitä antoisia päivien tapahtumia.

Elämän eväät

Minulle nämä Nynäsin kartanon tienoot ovat olleet maailman parasta seutua kasvaa nuoreksi. Monipuolinen avara luonto anteineen, pitkän historian omaava rakennettu ympäristö ja hyvät liikenneyhteydet muodostivat kokonaisuuden, jossa meidän ihmisten oli hyvä elää. Monikulttuurinen ja -murteinen väestö loi laaja-alaista ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta rikkautena. (Harmittaa vain, että jostain syystä 140-tien varressa opasteessa lukee ”Nyynänen”. Pitäisi korjata alkuperäiseen muotoon).

Näillä Nynäsin eväillä on ollut hyvä kohdata kaikki eteen tullut elämässä. Päivääkään en vaihtaisi pois. Tai ehkä sittenkin ainakin yhden koulumatkan vaihtaisin pois.

Henkistä heikkouttani suostuin kaverien painostuksesta kiusaamaan nyrkein Mölsän Artoa. Hän oli minua kookkaampi, mutta hyväluontoinen. Vieläkin – yli viidenkymmenen vuoden jälkeen – tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa tapahtuneesta. Siksi haluan tällä esimerkkitapauksella muistuttaa, että koulukiusaamista ei saa sallia minkään vertaa.

 Rahaa meillä ja monella muullakin perheellä oli vähäkkäästi käytössä.  Mutta rakkautta ja huolenpitoa sitäkin enemmän. Vahva yhteisöllisyys oli hoitavaa ja turvallisuutta luovaa. Suorastaan ihme oli noina sodanjälkeisinä vuosina, että koko suuri perheemme (kuopus Jouni syntyi keväällä -57) oli asiallisesti vaatetettu, aina oli ruokaa tarpeeksi, eikä nälkäisenä tarvinnut nukkumaan mennä.

Kotiseutumatkat

Evakoitten koti-ikävä on ollut lähes käsinkosketeltavaa. Kotiseutumatkat menetettyyn Karjalaan ovat olleet tuiki tarpeellista sielunhoitoa ja samalla perinteiden ja historianopetusta - juurihoitoa - nuoremmille polville. Itsekin olen vetänyt kolme tällaista matkaa Käkisalmeen.

 Mottona ja kannustimena järjestää näitä matkoja on ollut kenraali Adolf Ehrnroothin kuolemattomat sanat:

”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään on köyhä. Se ei hallitse nykyisyyttään, eikä pysty suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Tärkein tehtävämme on ja pysyy: itsenäisyyden, vapauden ja itsemääräämisoikeuden turvaaminen”.

 Tunnen olevani suuresti etuoikeutettu, koska oman lapsuuteni rakkaat pihat ja polut ovat kävelymatkan päässä kotoani.

Vastikään sain nauttia juuria hoitavasta ”kotiseutumatkasta” Pupen kanssa.