|
|
|
Eino K. Nurminen:
Minun Heinolani
”Tosi kauniilla paikalla tämä Heinola”
Vesasen puukaasulinjuri tuli Savontielle ja ympäristö
alkoi näyttää kaupungilta, niin kuin olin kaupungin kuvissa ja
mielikuvissa nähnyt. Eno rassasi jo piippuaan, hän ei ollut halunnut
mennä perälle tupakkakoppiin ja pitkä matka Hartolasta alkoi koetella
kovasti piiputtelevan miehen kärsivällisyyttä.
Linjuri nousi Varjonmäelle, vasemmalla näin ison kuusen, siitä oli
Heinolassa ennen asunut naapurini kertonut minulle kuvaillessaan
kaupunkia. Linjuri pysähtyi torin laitaan ja osa täpötäydestä
matkustajajoukosta reppuineen, pusseineen ja koreineen purkautui
linjurista ulos, loput, etupäässä sotilaat jatkoivat asemalle.
Olin 14-vuotias, ensi kertaa kaupungissa ja intoa täynnä. Huhtikuu oli
lopuillaan 1942, aurinko lämmitti mukavasti ja joistakin ränneistä
lirisi vielä vesi kadulle. Torin kulmassa näkyi Maneliuksen kahvilan
ikkuna, paikasta oli kerrottu, että siellä kuulemma aikuiset miehet
saivat ostaa ryypyn, ja kahvin (korvikkeen) kanssa tarjotut leivokset
olivat niin hyviä, että maku säilyi muistissa koko elämän.
Sellaisia juttuja kaupungissa kävijät olivat kertoneet ja halusin
maistaa itse näitä herkkuja, kun makean syönnin kokemukset meillä
köyhillä maalaisilla rajoittuivat jouluvehnäseen, pääsiäismämmiin ja
Hartolan Saxbergin kahvilan markkinamunkkiin. Ei ollut lapsilla
”karkkipäiviä” silloin.
Me enon kanssa halusimme katsella hieman kaupunkia ennen, kun jatkoimme
matkaa junalla Helsinkiin. Erittäinkin halusin nähdä sen mahtavan
rautatiesillan, jota ryssät olivat yrittäneet pommittaa alas Kymijokeen
vajaa vuosi takaperin.
Koulusta päästyä olin aamulla juhannuksen jälkeisenä päivänä Kalhon
joella tukinuitossa vähän samanikäisten kavereitten kanssa, kun
yhtäkkiä etelästä alkoi kuulua jyminää. Kummaa kumahtelua luultiin
ukkoseksi. Joku vanhempi mies liittyi joukkoomme kuuntelemaan jyminää
ja valisti, että tuo ei kuulosta ukkoselta, on niin kuin pommituksen
ääni talvisodassa.
Myöhemmin aamupäivällä jyminä uusiintui, ja päivän mittaan kuultiin,
että mies oli oikeassa, Heinolaa ja Suomea oli pommitettu, sota oli
alkanut taas. Pommituksen tuhon jäljet näkyivät vielä kaupungin
keskustassa, mutta Maneliuksen kahvila oli säilynyt pienin vahingoin ja
sinne suuntasimme nyt askeleemme.
Eno olisi halunnut oluen, mutta minua ei sille puolelle laskettu tyytyi
hänkin korvikkeeseen ja latasi piippunsa. Hän tilasi munkin korvikkeen
lisukkeeksi, mutta minä en munkkiin tyytynyt, halusin jotain parempaa,
olin ollut tukkijoella ja peltotöissä koko edellisen kesän, propsi- ja
halkometsässä läpi lumisen talven, niin rahaa oli säästynyt hiukan yli
matkalipun.
Päätin törsätä ja tilasin kalliin Napoleonin tortun. Lehikäisen
leivoksen valkoista sokeripintaa halkoi tumma teräväkulmainen
suklaaviiva ja sen sisässä oli jotakin makeaa paksua velliä. Oli mitä
oli, mutta se maistui vallan mainiolta.
Mustaan pukeutunut nätti tarjoilijatyttö pieni valkoinen essu edessä ja
saman värinen otsaliina päässä hymyili maalaispojalle ja takertui, niin
kuin Napoleonin torttukin, tämän muistiin. Jostain syystä tytöistä oli
tullut aika äkkiä hyvin mielenkiintoista katseltavaa.
Eno, Kalle Nurmi (alias Charles Mattson), hörppi korvikkeensa
äänekkäästi ja täytti sitten käyrävarsipiippunsa Kalhon kartanon
muonamieheltä ostamallaan kessulla. Eno kertoi, miten hän vuosisadan
alkukymmenellä 16-vuotiaana oli kävellyt ja tullut joitakin pätkiä myös
jonkun kärryillä Kuivajärveltä Heinolaan.
Heinola oli silloin vielä ilman rautatietä ja vielä nykyistä pienempi
pikku kaupunki, jonka elämää värittivät venäläinen ”kasakka-varuskunta”
ja yläluokkaa palveleva kylpylä.
Eno oli matkustanut laivalla Lahteen, sieltä Helsinkiin ja maailman
merille. Yli 25 vuotta mies oli ollut tietämättömillä ja sitten,
yllättäen, ilmestynyt syksyllä 1939 Australiasta Helsinkiin ja siskonsa
ovelle. Sota oli estänyt miehen paluun ja kaupungin ruokapula oli
ajanut hänet kotipitäjään, toisen siskon, äitini luokse Hartolaan.
Me kävelimme rantaan ja katselimme upeaa rautatiesiltaa pommitetun
talon rauniolta. Oli se ihme, että siltaan ei osunut, eno mutisi
enemmän itselleen, kun minulle. Minä ihmettelin myös Kymijokea, se oli
toista, kun Tainionvirta, vaikka sekin on leveä. Kerroin myös enolle,
että mahtavaa siltaa pitkin joen yli johtavaa rautatietä oli
suunniteltu jatkaa Jyväskylään ja ehkä Mikkeliinkin ja että hanketta
ajamaan oli lähetetty lähetystö eduskuntaan, mutta yritys ei ollut
onnistunut, ja nyt kaikki suunnitelmat oli tyssännyt sota.
”Tämä on tosi kauniilla paikalla tämä Heinola vallankin sellaisen
silmään, joka on nähnyt paljon kuivaa ja karua erämaata. Vahinko, että
en ehtinyt tutustua kaupunkiin koskaan”, jutteli eno ja katseli isoja
puita rannassa. ”Nuo muistuttavat melkein Australian eukalyptuspuita.”
Kaupungissa olisi ollut katselemista ensikertalaiselle, mutta meidän
piti jatkaa matkaa ja niin kysyimme vastaantulijalta tietä asemalle.
Sinne olikin hyvän matkaa kävellä, eno ei ollut mikään kävelijä,
vuosikausia Erickssonin purjelaivoissa seilanneen kävelyyn oli jäänyt
pysyvästi merimiehen ”vaappu”, mutta asemalle päästiin ajoissa.
Asema vilisi ihmisistä, pääosin lomalle tulleista ja palaavista
sotilaista. Minä kävin katsomassa valtavan kokoista veturia, joka
pihahteli tuon tuostakin kuin äkeissään. Sen takaosassa oli iso
puupino. Vaikka olisi minun hakkaamiani motteja tuolla, ajattelin, olin
talvella hakannut halkoja VR:lle.
Me saimme ikkunapaikat viimeisestä vaunusta. Katselin ikkunasta, miten
pari solttua ryyppäsi manttelin kaulukset pystyssä pöytäviinapullosta
ja vilkuili kauempana seisovaa sotapoliisiparia. Poliisit näkivät ja
ryntäsivät solttujen luo. Silloin jermu tyrkkäsi tyhjän pullon poliisin
käteen ja molemmat hyppäsivät jo liikkuvaan junaan. Toinen poliiseista
yritti nousta perässä, mutta ote irtosi kaiteesta ja mies oli vähällä
vieriä junan alle. Sotilaat nauroivat pirullisesti ja lähtivät nopeasti
junan etuosaan. Vaunullinen matkustajia ihmetteli tapausta ikkunasta.
Junan vauhti kiihtyi, ja vain hetken ehdin ihailla Kymijokea ja
kaupunkia junan ikkunasta korkealta sillalta.
Vuosikymmeniin en käynyt Heinolassa kuin läpikulkumatkoilla. Mutta nyt
uutena heinolalaisena olen asunut täällä kolmatta vuotta. Kaupunki on
kasvanut ja muuttunut, mutta ihmettelen usein, että onko tämä kaunis
kaupunki todella käyttänyt edes osaa mahdollisuuksistaan?
Miksi upea rautatiesilta jäi sillanpääasemaksi; miksi viimeisten
kymmenien vuosien aikana rataa jatkettu Jyväskylään ja Mikkeliin, että
nopeat pendoliinijunat voisivat huristaa itään ja pohjoiseen ja tuoda
turistiryhmiä kaupunkiin. Ja ainakin Tähtisillalta pitäisi avata kunnon
tieyhteys kaupunkiin, nyt sieltä ei pääse kuin polkupyörällä.
Miksi Reumaa ei kehitetä maailman terveysorganisaatioiden ja
lääketeollisuuden seminaari- ja virkistyskeskukseksi; tehdä yhteistyötä
Vierumäen kanssa tennis- ja golfkentistä; viedä kalastusretkille pitkin
Kymenvirtaa kumpaankin suuntaan, tai korpiin marja- ja sieniretkille,
tai ehkäpä vaan samoamaan.
Ja jos oikein rohkeita oltaisiin ja jotenkin laki sen sallisi, Reuman
yhteyteen voisi rakentaa ”suljetun casinon”, niin kaupungin rahahuolet
loppuisivat.
Lintutarhaa pitäisi ehdottomasti vaan parantaa, nostaa kansainväliseen
tasoon ja hankkia sinne enemmän upeita lintuja. Vaikka jokin ”julkkis”
kukkometso hyvän tarinan kanssa, esimerkiksi sellainen uros, joka
vuosia sitten yritti polkea hölkkääjiä Kirveskosken tiellä. Tietenkin
kukolle ratoksi pitäisi hommata myös terhakka ”koppelo” ja nimetä
pariskunta supisuomalaisittain vaikka ”Hermanniksi ja Miinaksi”.
Heinola on hyvä paikka maailmassa, sen tietää moni. Muttei tarpeeksi
moni. Joutavat naukumiset ja negatiiviset riipat pitäisi heittää
Kymeen. Kaupungin tulevaisuuden visioita ei pidä peittää liian tummilla
aurinkolaseilla, kun rautatiesillalta tai kaupungintalolta muuttuvaa
maailmaa katselee.
|
|
