Siltojen kaupungin kotiseutuyhdistys itäisessä Hämeessä

Asko Myllys:   Minun Heinolani   Henkilökohtaisia  muistoja viisikymmenluvun Heinolasta, urheilu vahvasti mukana Heinolan nuorison elämässä. Neljäkymmen-ja viisikymmenluvun vaihteessa perheemme siirtyi takaisin syntymäkaupunkiini Heinolaan Puistolasta, Helsingin liepeiltä. Koulunkäyntini jatkui vanhassa keskikoulussa kirkon lähellä, silloisen rehtorin "Kampen" eli maantiedon ja kasviopin lehtori Reijosen tiukassa, mutta humaanissa komennossa. Hänen kuiva mutta älykäs,englantilaistyylinen  huumorinsa on jäänyt muistiini. Muistovärssy V A luokalle, jonka hienolla käsialalla kirjoitetun alkuperäsikappaleen löysin vuosikymmeniä myöhemmin papereistani, on hieno esimerkki rehtorin lämpimästä asenteesta suojatteihinsa. Lyseonmäen uuteen kouluun siirryttyämme urheilumies, voimistelunopettaja Alvar Loiviola siirtyi oppilaitoksen johtoon. Niin uskomattomalta kuin se nykyaikana tuntuneekin, Valkosen Arvi kärysi tarkastuksessa tupakanpoltosta koulun käymälätiloissa ja sai Loiviolalta parin viikon koulukiellon. Kun pikkuveljeni Kari kymmenen vuotta myöhemmin oli samassa koulussa, hän taisi olla ainoita poikia viidennellä luokalla, joka ei tupakoinut. Rehtori  Loiviola, eli Alvari, nosti liikunnan Lyseonmäellä sille kuuluvaan arvoon. Kaupungingeodeetti Aunapuun johtama Heinolan Isku oli niihin aikoihin, ainakin meidän poikien arvomaailmassa, kaupungin keskeisempiä, jollei vallan tärkein instituutio. Kesällä oli pesäpallo ja yleisurheilu valttia ja talvella hiihtolajit ja jääpallo. Myöhemmin myös jääkiekko avokaukalossa. Palloilulajeissa oli HP-47 varteenotettava Heinolan Iskun kilpailija. Innokkaana partiolaisena olin aktiivi suunnistuksessa, jossa silloin ei yksin jalat ratkaisseet sijoitusta. Suomen Urheiluopisto  Vierumäellä oli liikuntaa harrastavan Heinolan nuorison ykköskohteita. Ensi kerran kävin siellä kuitenkin muissa kuin urheilun merkeissä. Veljeni Antero, nyt edesmennyt keskimmäinen veljeni, joutui pikkupoikana opistolle pieneen kirurgiseen operatioon. Siellä oli sota-aikana sotilassairaala, joka oli lähin leikkauksiin pystyvä sairaala silloin. Minä pääsin vanhempien mukana käymään siellä ja vitivalkoinen päärakennus komean hongikon keskellä  jäi minulle lähtemättömästi mieleeni. Vuonna 1949 olin radioamatööri-harrastukseni puiteissa kuullut Heinolassa lyhytaalloilla radioaseman, joka ilmoitti sijainnikseen Vierumäen Urheiluopiston ja operaattorina oli Armas. Asemaluettelosta totesin, että kutsumerkin OH2NB omistaja oli todella Armas Valste, Suomen yleisurheilun päävalmentaja. Hyppäsin seuraavana päivänä polkupyörän selkään ja Evätmäestä selvittyäni porhalsin Urheiluopistolle. Vastaanotossa oleva rouvashenkilö hymyili osaanottavasti kun polvihousuinen koulupoika pyysi pääsyä päävalmentajan puheille. Kun en lähtenyt tieheni, vaan sinnikkäästi pyysin ilmoittamaan kuunteluamatöörin OH4-091 pyrkivän puheille, rouva lopulta heltyi soittamaan Valsteelle. Oli ällikällä lyöty kun Valste tuli heti hakemaan minut aulasta yläkerrassa olevalle radioasemalleen. Päävalmentaja otti minut esittelyn jälkeen mukaansa juoksuradan viereisille portaille seuraamaan kestävyysuoksijoiden harjoittelua, jota hän johti sekuntikello kädessään. Helsingin Olympailaisissa 1952 olin Stadionilla ja varmasti yhtä pettynyt kuin Valste suomalaisten juoksijoiden saavutuksiin Helsingin kisoissa. Heinolassa maalattiin ennen kisoja talojen julkisivuja hallituksen kehoituksesta, vaikka en ainakaan minä havainnut yhtäkään ulkomaista turistia kaupungissamme. Ei Heinolan kohentaminen silti hukkaan mennyt !                                                             2. Urheiluopisto oli hieno retkikohde, jonne kesällä patikoimme tai ajoimme pyörällä ja talvella porukalla hiihtämällä. Päärakennuksen kellarikerroksen kahvilan kuuma mehu ja pulla olivat herkkua ennen kotiin lähtöä. Opistolla valmennuskurssilla olevat huippurheilijat olivat meille urheiluhulluille heinolalaisille sen ajan esikuvia ja tärkeä motivaatio sinne suuntautuville retkille. Kuusikymmenluvun alussa sain mahdollisuuden osallistua ensimmäiselle Urheiluopiston yleisölle tarkoitetulle tenniskurssille. Opiston silloinen johtaja Juurtola, tiukan kurin ja järjestyksen mies, oli aivan oikein havainnut, että liikunnanohjaajien pitkien kurssien ja huippu-uheilun pohja oli liian kapea Vierumäen kehittämiselle. Tälle pr-kurssille osallistui median, julkishallinnon ja yritysmaailman tennikseen innostuneita johtohenkilöitä. Tutustuin siellä mm Orionin lääketehtaitten johtajaan ja huonekaverini tapasin vuosia myöhemmin  Genevessä, hänen osallistuessaan  YK:n aseistariisuntakonferenssiin. Kesälomiini on tämän upean kurssin jälkeen kuulunut vuosikymmenien ajan viikko tai pari opistolla, ensin tenniksen, sittemmin golfin merkeissä. Uskon, että Tahko Pihkala, joka löysi kolmekymmenluvun lopulla Vierumäen mahtavat männiköt ja järvet urheiluopiston paikaksi, kääntyisi haudassaan jos hän näkisi, miten mahtava liikuntakeskus opistosta on viimeisten vuosikymmenien aikana kehkeytynyt. Nyt Heinolan Valtuuskunnan jäsenenä olen  havainnut, että opistolla Heinola on huomattavasti kaukaisempi paikka kuin esimerkiksi Helsinki. Tässä lienee henkilökemiallakin ollut osuutensa. Voin vain toivoa kaupungin virkamies- ja poliittisen johdon tiedostavan millainen helmi Urheiluopisto Heinolalle on. Kaiken kukkuraksi se rahoittaa ja markkinoi itse itsensä myös talouslaman aikana. Maailmani avautuu Heinolan horisontin taakse. Helsingin Olympaikesään liittyy minulle itse kisojen lisäksi eräs merkittävä asia ; ensimmäinen ulkomaanmatkani, joka ajoittui kisojen jälkeiseen syksyyn ja suuntautui läntiseen  Saksaan. Se ei ollut mikään ykköskohde, sillä maa oli, kuten itse saatoin paikan päällä todeta, vielä pahasti raunioina  eikä Wirtschaftswunder vielä ollut päässyt vauhtiin. Ylipäänsä koululaisten ulkomaanmatkat eivät olleet suurta muotia viisikymmenluvun alussa ja Heinolassa ei ollenkaan. Olin kuitenkin saanut päähäni mennä tapaamaan kirjeenvaihtoystävääni ja sain isäni suostumaan aikeeni toteuttamiseen. Tosin sillä ehdolla, että itse maksan viulut ja selviän kunnialla mailman turuilla kuusitoistavuotiaan kokemuksella. Ensimmäinen kynnys oli kielitaito. Lyseonmäellä oli paukutettu kielioppia ja kielen kirjallista osaamista, mutta saksankieltä puhumaan siellä en oppinut. Pelastava enkeli ilmestyi Itä-Häme lehdessä olleen pienen ilmoituksen kautta. Siinä kerrottiin sveitsiläisen opettajattaren antavan tunteja ranskan- ja saksankielessä. Puhelinnumeron totesin kuuluvan seminaarin johtajattarelle Alli Heinämaalle, joka muisti minut harjoituskoulun ajoilta, jossa aloitin opintieni sodan aikana. Viehättävä neitonen oli iloinen saadessaan ensimmäisen oppilaan ja keskustelu alkoi Sveitsiä esittelevän kuvakirjan avulla. Minua kiinnosti, mistä moinen “enkeli” oli Heinolaan ilmaantunut. Kielitaitoni kehittyessä hän kertoi ensi kuulemalta uskomattoman tarinan. Suomen  Marsalkka Mannerheimilla oli suuri kansainvälinen verkosto, kiitos hänen Venäjän hovin aikaiset ja muut kansainväliset tuttavansa. Sveitsissä asuva ruhtinatar kuului tähän ystäväpiiriin ja oli Marskin Sveitsin matkojen taustalla. Marski sai tarjouksen keuhkoihin haavoittuneiden suomalaisten upseerien hoidosta kuuluisissa sveitsiläisissä parantoloissa. Geneven järven lähellä Lausannessa olevassa parantolassa Punaisen Ristin vapaaehtoisena hoitajana toiminut opiskelijatyttö rakastui nuoreen ja komeaan vaaleaan potilaaseen, suomalaiseen luutnanttiin,                                                                                                                    3. Tämä nuori neito oli tuo kyseinen sakasankielen opettajani. Heinolaan hän tuli etsimään rakastettuaan, johon kirjeyhteys oli loppunut sodan päättyessä. Punaisen Ristin kautta hän sai luutnantin osoitteen ja koska vastausta ei kuulunut, päätti tulla Heinolaan kysymään syytä. Saamaansa osoitteeseen rautatieasemalta  vossikalla matkanneelle sveitsittärelle selvisi pian hiljaisuuden syy; ovea tuli avaamaan ekonomiksi sodan jälkeen lukeneen luutnantin viehättävä nuori vaimo. Heinolan seurapiirien avulla pitkän matkan tehneelle opettajattarelle järjestyi mahdollisuus toipua pettymyksestä kielitaitoisen ja monipuolisesti sivistyneen seminaarin johtajattaren vieraana. Kieliopetuksen apuna toimineessa kirjassa kuvatut Sveitsin mahtavat maisemat, ja ennen kaikkea kilometrien pituiset laskettelurinteet eivät päästäneet minua kahleistaan. Saatuani insinööriksi opiskelun valmiiksi ja asevelvollisuuteni suoritettua, suuntasin toisen ulkomaanmatkani kuusikymmenluvun alussa Sveitsiin, tutustumaan Alppeihin ja tähän sodasta täysin säästyneeseen maahan. Parin vuoden pestistä kehittyi vuosikymmeniä kestänyt ja edelleen jatkuva elämäntaival Sveitsissä. Näin oikukas kohtalo voi todella olla. Mutta palaan vielä Heinolaan ensimmäisen ulkomaanmatkani puitteissa. Silloin Länsi-Saksa oli vielä jaettu miehitys-alueisiin. Matkani kohde kuului brittiläiseen lohkoon ja jouduin hakemaan viisumin Englannin lähetystöstä. Kun menin Helsinkiin lunastamaan passiani ja viisumia, ei lähetystön vahtimestarilla ollut aikomustakaan päästää minua, nuorta koulupoikaa sisään konsulaattiosastolle. Olin radioamatööri-harrastuksen parissa oppinut riittävästi englantia ja en antanut periksi. Lopulta tämän englantilaisen herrasmiehen oli uskottava, että todella olin viisumin hakija. Palattuani tältä ikimuistoiselta Saksan reissulta, riitti Heinolassa kertomista kavereille ja sukulaisille. Äitini, joka itkien saattoi minut matkaan, oli ikionnellinen kun ylipäänsä palasin takaisin, ja jopa terveenä,. Nyt nuoriso matkaa interraililla pitkin Eurooppaa, ja vanhempiensa mukana myös kaukomaille. Viisikymmentä vuotta sitten, muutama vuosi tuhoisan sodan jälkeen, matkailu rajoittui pitkälti tarpeen vaatimiin käynteihin. Tämä Heinolan horisontin taakse suuntautunut reissuni toi aimo lisän elämän taistoissa tarpeelliselle itseluottamukselle. Matka oli perustavaa laatua oleva mielenkiintoinen kokemus minulle, pikkukaupungin varsin turvallisissa puitteissa kasvaneelle nuorukaiselle.. Hieman myöhemmin, kesällä 1956, “pelastin” Heinolan torilla kolme saksalaispoikaa Ranta-puistossa yöpymiseltä. Olivat peukalokyydillä tutustumassa Suomeen ja matkalla pohjoiseen. Eivät päässeet Heinolaa pitemmälle, sillä innostuivat ehdotuksestani tutustua Järvi-Suomeen meidän soutuveneellämme ja telttaillen Ruotsalaisen saarissa. Heidän matkansa ulottui Sysmään saakka, josta Siltasen kukkakaupan viehättävä, juuri ylioppilaaksi päässyt, Marja-tytär soitteli minulle poikien olevan “turvassa” heidän mökillään. Kontakti näihin saksalaispoikiin jatkui vuosikymmeniä ja vielä elossa oleva, hienon lehtimiesuran luonut Peter Kunze on edelleen uskollinen Heinola-fani. Vuotta myöhemmin norkoilimme poikaporukalla lauantai-iltana tavan mukaan Liike OY:n kulmalla. Reppuselkäinen nuorukainen yritti kysyä toripoliisilta jotain, mutta silloinen poliisimiehen kielitaito ei riittänyt suurempiin selityksiin. Repussa oli Sveitsin lippu ja saksaksi selvisi asia heti; poika kysyi tietä Heinolan Retkeilymajalle. Kesäkuinen valoisa ilta oli sekoittanut sveitsiläisen vieraan ajantajun. Oli jo puoliyön aika ja Harjupaviljongissa sijainnut Retkeilymaja tietenkin suljettu. Arkkitehtiylioppilas Max Mühlemann oli matkalla peukalokyydillä Helsinkiin, ja uskaltautui harkinnan jälkeen majoittumaan meille Pyhättömään, seminaarilaisten loman takia vapaana olevaan huoneeseen. Tämä Heinolan torin laidalla aikanaan solmittu ystävyys on kestänyt tähän päivään saakka ja on hyvänä esimerkkinä siitä miten kielitaito ja avoin sekä ennakkoluuloton asenne mahdollistavat kontakteja.