Asko Myllys:
Minun Heinolani
Muisteloita sodanajan ja viisikymmenluvun Heinolasta
Opintieni alku Harjoituskoulussa ja
Heinolan puhelinliikenteen harppaus nykyaikaan.
Heinola on kaunis koulu- ja kylpyläkaupunki Jyrängönvirran rannalla.
Näin kuvattiin Heinolaa osuvasti kotiseutuopin kirjassa, jonka avulla
maailmakuvaani alettiin laajentaa Seminaarin harjoitukoulussa.
Muistan ensimmäisen tunnin tässä arvokkaassa oppilaitoksessa kuin
eilisen päivän. Itse Seminaarin johtajatar Alli Heinämaa oli paikalla
lukuisan opiskelijajoukon kanssa, kun me opintien uudet tulokkaat
esittelimme itsemme. Minun kahdallani kysyi johtajatar, onko äitini
tyttönimi Huvinen ja minkä ikäinen hän on. Vastasin myöntävästi ja
arvelin äitini olevan suurin piirtein “tädin” ikäinen. Heinämaa
purskahti nauramaan, jota pojan nappula ei lainkaan ymmärtänyt.
Myöhemmin kuulin isovanhemmiltani, että Seminaarin johtajatar oli
kaupungilla kertonut Askolta saamastaan hienosta kohteliaisuudesta,
äitini kun oli ollut saman Heinämaan oppilaana sukupolvea aiemmin.
Koin opintiellä heti alkuun melkoisen pettymyksen. Olin ollut syystä
ylpeä siitä, että osasin ennen kouluun menoa lukea sujuvasti. Nyt piti
kuitenkin aloittaa lukemisen opettelu uudestaan. Koulussa oli pakko
tavata, joka oli minulle aivan uutta ja mielestäni varsin turhaa.
Harjoituskoulussa olivat joulu- ja kevätjuhlat suuria tapahtumia,
joissa seminarin opiskelijatytöt panivat parastaan. Siellä minäkin ensi
kerran elämässäni olin estraadilla lukemassa Lauri Pohjanpään runoa.
Patalappujen virkkaaminen käsityötunnilla ei oikein sopinut miehenalun
pirtaan ja jälki oli sen mukaista, mutta alumiini- ja kupariromujen
kerääminen maanpuolustuksen tukemiseksi oli poikaa. Harjoituskoululla
oli keräyspiste ja “muurahaisia” alkoi kertyä keräyksen palkintoina.
Suurena apuna romunkeruussa oli isoisäni Huvisen Pappa, joka kaupungin
hommissa kauan olleena tiesi vanhat kaatopaikat. Sieltä käsikärryillä
raahasimme kuormia koululle puntariin pantavaksi. Sain aikanaan niin
ison määrän romua kasaan, että muurahaisten lisäksi sain kehystetyn
Marskin valokuvan merkittävästä raaka-ainetuesta Suomen
varusteluteollisuudelle.
Sota vaatii kansalta paljon ja siksi koululaistenkin mielialaa
kohotettiin myös harjoituskoulussa Sillanpään marssilaulun avulla,
samalla luokassa sekä käytävillä tahdissa marssien. Vihollinen piti
omasta osuudestaan huolen pommittaen Heinolaa niin matalalla lentäen,
että olin näkevinäni jopa lentäjät lasisissa ohjaamoissaan. Kun
Heinolan kirkkoon osunut palopommi ei syttynyt, isoäitini Huvisen Mamma
risti kätensä ja totesi Jumalan olevan meidän puolellamme.
Tämä usko säilyi minulla koko sodan ajan ja vain vahvistui kun
Helsingin suurpommituksissa talvella 1944 kaupungin laitamille
muuttanut perheemme ja Helsingin kaupunkikin säilyi pahemmilta
tuhoilta. Kolmannen pommitusyön jälkeen isäni lähetti minut iltajunalla
Heinolaan turvaan. Asemalta matkalukemiseksi ostamansa kirja koitui
minun kohtalokseni. Se oli saksasta käännetty “Sähkökipinä joka
valloitti mailman”, joka sai minut lumoihinsa niin pahasti, että
loppujen lopuksi päädyin sähköalan insinööriksi.
2.
Ensimmäinen ratkaiseva askel tällä uralla oli pääsy Heinolan
Puhelinyhtiöön harjoittelijaksi. Silloin viisikymmenluvun alussa
otettiin kaupungissamme suuri askel puhelintekniikassa. Automatisointi
oli aluillaan ja Siemensin nousukierto- valitsijakeskusta asennettiin
silloisen Seurahuoneen talon kellarikerrokseen, juhlasalin alle.
Minä jouduin heti alkuun melkoiseen luonnetestiin Puhelinyhtiöllä.
Päämekaanikko Laakso määräsi minut maalaamaan yhtiön tonttia kiertävän
pitkän aidan. Olin onneksi innokkaana lukutoukkana tutustunut Henry
Fordin muistelmiin. Fordilla oli uransa alussa tapana pistää uusi
insinööri lakaisemaan tehtaan lattia ja katsella toimistonsa ikkunasta
miten tulokas työnsä suoritti. Ripeä ja perusteellinen luudan käyttö
takasi työpaikan insinöörille. Siispä minäkin pistin sudin heilumaan ja
päivässä tämä maalausurakka oli selvitetty. Jatkossa ei hanttihommia
enää tarvinut tehdä, joka seikka nosti motivaatiotani rajusti.
Koska olin harrastanut koulupoikana paljon radioiden rakentelua, oli
käsivälitteinen puhelintekniikka minulla nopeasti hallinnassa.
Korjailin keskussantrojen välityspöytien kuluneita tulppa-nauhoja ja
vaihdoin uusia tilalle. Kiireisenä aikana puhelunvälittäjiä oli kolme,
illalla ja öisin vain yksi. Välittäjien oli tarkkailtava milloin puhelu
loppuu, kaikki kun eivät muistaneet tärkeää loppusoittoa induktorin
veivillä. Siksi santrat tiesivät kutakuinkin tarkkaan mitä Heinolassa
sattui ja tapahtui, jos kohta vaitiolovala esti kertomasta aivan
kaikkea edelleen..
Puhelinyhtiö toimi tavallaan kuin kaupunginjohtaja Toivo Mikonsaaren ja
hänen vaimonsa Sirkan perheyritys. Mikonsaari oli toimitusjohtaja ja
rouvansa yhtiön talous-ja toimistopäällikkö. Kaksi asentajaa, Laakson
veljekset sekä kaapeli- ja avolinjaporukka pitivät, nyt minulla
vahvistettuna, puhelinliikenteen toiminnassa. Pääsin ahkerana poikana
kaupunginjohtajan suosioon, ja sain aikanaan stipendin
opiskelua varten. Heidän ottopoikansa Pekka tuli myöhemmin, kun olin jo
aloittanut tekniikan opiskelun, harjoittelijaksi puhelinyhtiöön.
Puhelinyhtiöllä ei ollut 50-luvulla omaa autoa ja vikakeikat hoidettiin
polkypyörällä kesät talvet. Vain kaukolinjojen korjaukseen sai ottaa
taksin.
Sain ison tehtävän, joka samalla oli varsinkin jälkikäteen katsellen
ainutlaatuinen; minun oli käytävä Heinolassa jokaisen puhelimen
omistajan luona tarkastamassa, että tekniikan yliheittoa varten
tilaajalla oli valmiina vanhan puhelimen rinnalle asennettuna upouusi
valintalevypuhelin. Tämän tehtävän puitteissa pääsin sisälle jokaiseen
kotiin, jossa silloin oli puhelin. Koska näytin vielä nuoremmalta kuin
jo muutenkin olin, sain monet pullat ja mehut, sekä usein omenan
taskuuni tarkastuksen suoritettuani. Samalla tulivat monet uudet kasvot
tutuiksi, koska myös kauppojen ja toimistojen puhelinasennukset piti
tarkastaa.
Heinola oli silloin vielä todella kotoisa käkisalmelaisilla piristetty
pikkukaupunki, jossa melkein kaikki tunsivat toisensa joko työn tai
harrastusten kautta. Tunsinkin itseni henkeen ja vereen
heinolalaiseksi, joka “vika” edelleenkin pyrkii silloin tällöin esille.
3.
Automaattikeskuksen asennus edistyi Siemensin ja Lahden Puhelimen
johtamana vauhdilla. Oli kai jonkinlainen enne, että pääasentaja Pentti
Salonen Lahdesta siirtyi Heinolan Puhelimen tekniseksi päälliköksi. Hän
oli tarkka mutta oikeudenmukainen ja hänen avullaan pääsin sisälle
uuteen automaattiseen puhelintekniikkaan.
Puhelinverkon yliheitto vanhasta käsivälitteisestä systeemistä täysin
automaattiseen oli jännittävä hetki meille kaikille. Keskus lähti
pyörimään ja seuraavana aamuna ainakin minä nukuin rokuliin valvotun
yön jälkeen. Olimme syystä ylpeitäkin homman onnistuessa ilman suuria
jälkiviritelmiä. Sitten seurasi induktoripuhelimien poistaminen
verkosta ja niiden hajoittaminen osiin. Metallit menivät
romukauppiaalle ja puuosat poltettiin puheliyhtiön varaston edessä.
En ole koskaan sytyttänyt niin arvokasta nuotiota, olisihan noista
vanhoista puhelimista saanut myöhemmin useita satojatuhansia markkoja
antiikkikaupassa. Näin tuhoutui arvokasta tekniikan historiaa
turhanpäiten. Puhelinyhtiön harjoitteluaikanani Suomi eli melkoisen
Olympia-innostuksen vallassa. Heinolassakin maalattiin hallituksen
kehoituksesta julkisivuja, vaikka en ainakaan minä nähnyt
yhtikäistäkään ulkomaista turistia kaupungissamme.
Heinolan sähkölaitosta hoiteli yhtä suvereenisti kuin Mikonsaari
puhelinyhtiötä, teknikko Paavo Ilo. Hänen elokuvateatterinsa Elo oli
hyvä kilpailija kauppaneuvos Yrjö Murron Kinolle. Minulle oli erittäin
suurta taloudellista hyötyä molempien herrojen jälkikasvun,
Murron Tapion ja Ilon Jorman, ystävyydestä. Kun oli tuuria, pääsin
heidän siivellään katsomaan Tarzania tai Villin Lännen leffaa.
Eturivissä tietenkin ja muutaman kerran jopa konehuoneen puolella.
Siellä otsoni tuoksui valokaaren suhistessa ja isojen filmikelojen
pyöriessä. Joskus moneen kertaan näytetty selluloidifilmi katkesi. Jos
koneenkäyttäjä ei saanut valokaarta silmänräpäyksessä sammutettua,
syttyi filmi heti palamaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä, sillä iso
kela olisi voinut leimahtaa samalla tuleen. Nykyisenä xenon-lamppujen,
muovifilmin ja digi-levyjen aikana ei moisia riskejä enää tunneta.
Mutta eipä ole aikoihin kuulunut Tarzan-huutojakaan valkokankaalta.
Uutiskatsaukset elokuvien alussa olivat sen ajan television korvike ja
niitä tirkistelimme silmät suurina. Radio sen sijaan oli
ajantasa-information edelläkävijä. Lahden suuraseman ansiosta
Heinolassa pystyi kuuntelemaan yleisradion ohjelmaa hyvin kidekoneella.
Myös Lusin takamailla, jossa olimme Talvisodan alussa sotaa paossa.
Kidekone oli tärkeä laite, koska radion akkujen lataus ja
anodiparistojen vaihto oli hankalaa ja kallista.
Maaseudun sähköistäminen pääsi vasta sodan jälkeen vauhtiin, kuten
puhelintenkin yleistyminen. Nyt kun tietoa ja kuvia tulee joka
tuutista, on hyvä muistaa miten asiat vielä 50 vuotta sitten olivat.
Tarjonnan puutteella oli myös hyvät puolensa, sillä me nuoret olimme
sitä innokkaammin Heinolan Iskun tai Jyränkölän puuhissa mukana, tai
istuimme tuntikaupalla kirjastossa aikakauslehtiä lukemassa. Ihan kelpo
kansalaisia meistä kaikista silti aikanaan tuli. Aivan ilman TV:tä,
kännykkää ja nettiä.
|
