Kesäisellä torilla.

Ihailen vaihtuvaa ryhmäkuvaa. Värikkäät kukat riveissään, kasvikset ja hedelmät raikkaina, marjojen houkuttelevat posket hymyilevät katoksen suojassa.  Myyjä hymyilee.

Tunnen mielihyvää: ystävä tervehtii iloisesti. Tuolla heiluttaa toinen kauempaa merkiksi: ”Olen nähnyt sinut – vointeja!” Miten riemullisesti tuossa lähelläni kaksi naista kohtaa toisensa. Hersyvä nauru kuuluu kauas, taitavat jatkaa juttuaan siitä, mihin viimeksi tavatessaan jäivät.

Jollakin on kiireiset askeleet, mutta ne eivät ole hätäiset. Vauhdissa on reippautta ja terveyttä. Tuo vanhus turvautuu tukevasti keppiinsä, mutta hän hymyilee itsekseen.

Kuinka ketterästi juokseekaan pieni tytöntyllerö kojun luokse: ”Äiti, saanhan…?” Vanhempi pariskunta kävelee verkkaisesti, ei ole ostoskassia, pitävät toisiaan kädestä.

Kuuluu haitarista suomalaista valssia – hämäläinen ei tanssi torilla. Vanhempi miesporukka herkuttelee pullakahvilla ja päivän tapahtumilla. Tuntevat toisensa kai aikojen takaa.

Miten hauskat viikset jäävätkään jäätelötötteröstä pikku pojan poskiin.

Elämän rispaannuttama naishahmo erottuu puun varjossa. Pieni ryhmä nautiskelee muikkulautasen ääressä, kehuja kuuluu tulevan paistajalle. Voin käry leijuu Ilmassa.

Varis astelee vuorotahtia rohkeasti nokkapalan luokse. Lokki onkin nopeampi.

Tytöt värjättyine hiuksineen kesäisissä tiukoissa sormeilevat kännyköitään. Purukumi on sitkeää. Hämeen pellavatukkaisia ei näy joukossa.

Herneenpalkoja availlaan, maistellaan ja iso pussi lähtee matkaevääksi. Onpa komea mies! Lihakset pullistelevat näyttävästi kireän paidan alta, pussillinen uusia perunoita mukaan, kovaäänistä treffeilyä kännykkään.

Keski-ikäinen pariskunta selvittelee riitojaan osoitellen käsillään ilmansuuntia. Kaksi nuorta ei ujostele rakkauttaan toritouhun keskellä. Tatuoinnit erottuvat paljaista käsivarsista.

Ruskettunut kirpputorinainen nauttii auringosta ja kuuluu esittelevän puseroa: ”On vain kerran pidetty, ostin Thaimaasta.”

Nahkahousuinen reppumies tutkii karttaa sivummalla naisensa kanssa. Oikea suunta taitaa löytyä.

Pari keskenkasvuista poikaa jolppii pidellen taskukäsillään putoavia housujaan. Sylki lentää.

Kiireetön, nuhjuinen mies istuu penkillä, tupakansavu leijailee olkapäillä, vaihtaa jalkaa toisen päälle.

Äiti kahvinurkkauksessa juo kansallisjuomaa, lapsilla suu munkin sokerissa, vaitonainen isä syventyy Iltalehden saloihin.

Varpunen nokkaisee murun pöydän alta, tirskuttaa kiitokseksi.

Aurinko lämmittää mukavasti, sää miellyttää ryhmäkeskustelussa. ”Tavataan, soitellaan, terveisiä!” käsi kohoaa vakuudeksi. Virkeällä mummolla on hunajapurkki kädessään, kuuluu tinkivän.

Muotitietoinen nainen nauttii korkeakorkoisilla kengillään torikiven kopinasta. Vanhemmille miehille löytyy katseenvangitsijoita, hymyillään hyväksyttävästi. Kotona näistä tuskin kerrotaan.

Taksimies saa kyydin, matkaaja astuu horjahdellen etupenkille.

Kaipaan vaihtelua.

Verkkaiset askeleeni vievät Rantapuistoon. Torin väriloisto on vaihtunut suureen vihreyteen, hälinän äänet muuttuneet.

Erotan kirkuvat lokit, laineet, moottoriveneen, etäältä sillalta junan kohinan.

Peipponen laulaa pääni yläpuolella säkeistönsä pienin tauoin. Tuuli humisee havistellen puiden lehtiä. Naakat rähisevät pesistään, sorsa narskuttaa ilman puolisoa.

Ranta tuoksuu, vasta-ajettu ruoho tuo mieleen muistoja.

Tumma joki kuljettaa venettä, soutaja lepuuttaa käsiään – virta korvaa airot. Keskeytymättä soljuu vesi mahtavien siltojen alle kuvioiden virran pintaa. Vedessä on jotain kutsuvaa, haastavaa.

Vanha kaivo kadun varrella odottaa vain veden hakijaa, autoilijat ohittavat kiireellä historian. Helander patsaan päässä muistelee vakavana Koskensaaren suuntaan. Kauempana tukkimies katselee kaihoisasti joelle päin. Kosken kuohut houkuttelevat.

Tyhjä, kellertävä maja yksinään kumpareella – haikea muistomerkki puiston menneestä ajasta. Tsaarin poppeli, kuinka monet käsivarret ovatkaan ihmetellen mittailleet uumaasi. Montako lasta on kiivennyt voitonriemuisesti oksillesi? Miten monen matkamuistoihin oletkaan filmattu ja ikuistettu. Mittaamaton määrä historiaa, totta ja kuviteltua pyörii runkosi ympärillä aikojen saatossa.

Matkaan Harjulle.

Onhan Heinolassani vieläkin kauniimpaa. Sinä kaunis, historiallinen Paviljonki. Kuvittelen ympärillesi kylpylävieraiden iloiset ihmisjoukot päivänvarjoineen. Naisten pitkät, muodikkaat asut saavat ihailevia katseita herrasmiehiltä. Hurmaava musiikki sisätiloissa kutsuu väen nauttimaan kahvia ja leivoksen. Hämeen murteeseen sekoittuu ulkomaalaisia sanoja kylpylävieraiden puheensorinasta.

Harju tarjoaa kappaleen kauneinta Suomea. Ihastellaan pitkää järven selkää. On kaunista, kun näkee kauas. Tuuli käy järveltä, hansikkainen käsi tarttuu hatun lieriin, toinen käsi sujahtaa seuralaisen käsipuoleen.

Nautitaan maisemasta, sen vihreydestä, sinisyydestä, puhtaan valkeista kesäpäivän pilvikuvioista. Ollaan romanttisia, kuitenkin pidättyvän viileitä toisten seurassa.

Havahdun tähän hetkeen.

Kuvitelmani katoaa maisemasta. Harjulle ei tungeksi enää ihmisjoukkoja. Takana ovat kesäiset ravintolapäivät, musiikki, laulut. Vanhat puut luovat hämyisen varjon rinteeseen. Suorat hongat seisovat mykkinä, ojentuvat ylöspäin salaperäisen vaiteliaina tietoineen ja taruineen. Ne näkevät nytkin saman kuin minä: palan kaunista maatamme, ikuisesti pysähtymättä virtaavaa vettä, jonka tyyniin poukamiin aurinkoisina päivinä pilvet upeasti heijastuvat.

Kaksi joutsenta lentää etäällä laskeutuen tyylikkäästi rannan aaltoihin. Vesi houkuttelee.

Pienen Heinolan keskustan katot kyyhöttävät kesäpäivänä Harjun ja virran lämpöisessä kainalossa. Mielikuvitukseni juoksee vallattomasti pitkin rinnettä, mutkittelee puiden välissä, liitelee vapaasti historiallisen rakennuksen ympärillä, kuistilla, sisällä.

Tahdon olla osa historiaa, pieni hetki vain tätä päivää!

Tyhjä, yksinäinen, hylätty Paviljonki tuo minut takaisin nykyaikaan, toukokuun ensimmäiseen aamuun, jolloin Harju herää kevään ja ylioppilaiden juhlaan.

Kevätasusteisiin uskaltautuneet kaupunkilaiset nousevat vuosittain jyrkkää rinnettä: ”Taas on mäki noussut korkeammaksi!” Viileässä aamussa kellastuneet valkolakit päässämme elämme hetken leikkien ja muistellen nuoruuden riehakkaita opiskeluvuosia ja valkolakkijuhlaa. Viritämme kevään lauluja orkesterin ja lintujen säestyksellä. Kohotamme kuohumaljoja keväälle, taakse jääneelle nuoruudelle.

Nuoruus on lyhyt, elämä on lyhyt, historia on pitkä.

Olen pysähtynyt talviselle torille.

Tori nukkuu, puut nukkuvat valkovaipassaan. Kevyitä lumihiutaleita leijuu ilmassa. Katulamput luovat himmeätä valoaan kaamokseen. Kesäiset ihmiset ovat hävinneet kukin talvimajoihinsa kuin muuttolinnut. Paikalliset ovat vaihtaneet paksummat nutut ylleen. He kulkevat kuin unissaan oikaisten matkaansa keskeltä lumista, tyhjää toria. Selkä on kumarassa, niska villahuivin ympäröimä, silmiä tuskin näkee hatun alta. Ihminen käpristyy kylmää vastaan, yrittää hämätä tuiskun ja pakkasen.

Joku nuorempi uhmaa kylmää avopäin. Jengiin haluava on ajanut päänsä kiiltävän sileäksi, musta pusakka rennosti auki, jotta pääkallopusero tunnistettaisiin. Hiutaleet sulavat päälaella.

Varis tutkii innokkaasti yöllistä tyhjää einesrasiaa, muutama jäännöspari irtoaa.

Tori havahtuu kuitenkin unestaan: muutamat uskaliaat talvimyyjät virittelevät kojujaan, ostajien odotusta, kylmenevien käsien paukuttelua. Välillä hörpätään lämmintä juotavaa.

Joku utelias hypistelee maahanmuuttajan kojulla värikästä hametta. Vuodenaika, malli ja hinta ei ole kohdallaan. Muita asiakkaita ei ole jonossa.

Tuoreet leivonnaiset jäähtyvät koskemattomina myyntipöydällä. Elämä on kovaa, leipä on tiukassa.

Tuttava tapaa sentään toisensa: tavanomaiset puheet päivän säästä, terveydestä, lääkkeistä. Sairaudet kerrataan, terveempinä erotaan. Hengityksen höyryt katoavat, matka jatkuu. Kylmä ei anna seisojalle armoa.

Taksijono moitteettomassa jonossa valmiina.

Nyt talviseen Rantapuistoon.

Verkkaiset, mutta varovaiset askeleeni auratulla tiellä vievät Rantapuistoon: puisto nukkuu, puut nukkuvat valkoisina, luonto on äänetön.

Sillat kuitenkin elävät: tavarajuna matkaa jytisten raskaine lasteineen, autot toisella sillalla ainoina väripisteinä matkaavat kotiin, töihin, lomille, juhliin.

Virta kulkee kuin kertoen: ”Minä elän! Matkani on loputon! Olen osa Heinolaa vielä sinunkin jälkeesi!”

Suuri poppelikin on hiljainen. Luminen latvus kohoaa kohti tuntematonta talvitaivasta. Hiljennyn ihailemaan – kunnioittaen. Lamput lumen seasta luovat lämmintä tunnelmaa vanhuksen ympärille. ”Tavataan keväällä!”

Lumista tietä Harjulle.

Onhan Heinolassa vieläkin kauniimpaa: valkoinen, pehmeä vaippa verhoaa tienoon. Polku kertoo lenkkeilijöistä. Ihailen mäellä talvista, aitoa suomalaista maisemaa. Kaukana musta, avoin veden selkä uhmaa rannoilta lähestyvää jääpeitettä. Virran juoksu on kuitenkin taipumaton, vapaa talviherran kynsissä.

Kohti taivasta kiemurtelevana tehtaan valkoinen savu kertoo ihmisen työstä hiljaisessa talvessa. Lumiset katot rinteen alla kätkevät kirjoittamattomia tosielämän tarinoita.

Joka kolkalla on historiansa. Jokainen sukupolvi katsellut näitä samoja maisemia, elänyt, kasvanut yksilöksi. Jokaisella asukkaalla on ollut oma Heinolansa.

Minun Heinolani

Minun Heinolani on tori, puisto, Harju, ranta.  Kymenvirta on Heinolaani. Se kulkee sukupolvesta toiseen minunkin jälkeeni aina samaan suuntaan. Se ei hevin jäädy, vaan kuljettaa vieraat jäälohkareet kalistellen koskesta alas, pois tieltään. Tummana virtaava vesi ei paljasta minulle helposti pohjaansa. Syvä tummuus pelottaa. Se ei helli minua lämpimällä syleilyllään, se ei jouda auringonpalvontaan, se on aina menossa. Se vie minut julmasti mukanaan, jos annan sille täyden vallan. Se imee minut pyörteillään ja vauhdillaan, se voittaa minut, jos en kunnioita sitä. Virta sallii minun kuitenkin antautua aaltoihin kesän raikkaudessa, syksyn kylmyydessä, talven pakkasessa, kevään viileydessä. Se hyväksyy minut lipuen kiihkottomasti vierelläni. Se ympäröi minut tummalla, lempeällä aaltoilulla. Se jättää jokapäiväisen kaipuun palata uudelleen ja yhä uudelleen sen tuttuun hoitavaan, pehmeään syleilyyn.

Minun Heinolani!